Ota kantaa tyhjäpää!

Teatterimaailmassa kiivas keskustelu kantaaottavuuden ja tyhjännaurattamisen vastakkainasettelusta on ollut käynnissä niin kauan kuin olen teatterialan keskusteluja seurannut ja varmasti vielä pidempään. Samaa sotaa käydään TV-ohjelmien sisällöstä. Siksi suurella mielenkiinnolla ja hieman huvittuneena olen seurannut sitä samaa keskustelua suomalaisessa stand up -skenessä, kun se ryöpsähti valloilleen vähän vajaa kaksi vuotta sitten. Ne koomikot, jotka kokivat tehneensä kantaaottavaa/ poliittista/ yhteiskunnallista komiikkaa röyhistivät rintojaan ja huutelivat, että kyllä Suomessa otetaan kantaa, mutta ihmisten pitää löytää oikeat koomikot. Pian tämän jälkeen alettiin käymään keskustelua, mikä on stand upin tehtävä: naurattaa vai ottaa kantaa? Nykyään siihen keskusteluun jaksaa enää harva edes lähteä. Koomikot, jotka ajattelevat ottavansa kantaa, ajattelevat myös tekevänsä oikeanlaisempaa stand upia. Osa viihdyttäjistä joutui paniikkiin luullen olevansa vähempiarvoinen. Olemme siis saavuttaneet samanlaisen asetelman, kuin muukin esiintyvän taiteen maailma. Toiset uskovat tekevänsä taidetta, toiset viihdettä. Ja tietenkin meidän länsimaisessa hierarkiassamme, taide on viihdettä ylempänä.

Kuitenkin stand up on kuin teatterin pikkuveli, janoaa isoveljen tunnustusta. Vaikka jokainen meistätietää, ettei pitäisi janota niiden huomiota, jotka eivät meistä välitä. Mitä innokkaammalta vaikutat, sitä epätoivoisemmalta näytät. Tuttu viisaus parisuhdemarkkinoilta. (Anteeksi latteudet, istun evakkoasunnossa, johon muutin vesivahingon turmeltua asuntoni, juon lattea aamutakissa, lapset on iLaitteillaan.) Aina kun koulutettu näyttelijä on tekemässä debyyttikeikan, osa koomikoista hurraa, sillä olemme lähempänä Heidän suosiotaan. On myös peräänkuulutettu stand up -kriitikoita. Miksi? Kuka hitto haluaa kritiikkejä omista tekeleistään? Onhan se ilmaista mainosta etenkin, jos toimittaja sattuu tykkäämään juuri sinun tyylistäsi. Mutta eiköhän jokainen teatterialalla toimiva ole sitä mieltä, että kriitikot saisi painua sinne, missä eturauhastutkimus on kivuliammillaan. Ja sekin nähtiin Naurun Tasapainossa, että maan ainoa kriitikko sattuu palvomaan yhteiskunnallista stand upia ja heti avausjaksossa. Ei toki Kukkola sanonut mitään ääneen, mutta rakastuneen pikkutytön peittelemätön kehonkieli kertoo ihan riittävästi.

Älkää käsittäkö minua väärin. Olen aina rakastanut taidetta, jossa on statement. Rakastan teatteria, joka kyseenalaistaa maailman hulluuden. Ja lempikoomikoitani ovat usein myös he, jotka jollain tavalla asettavat näkyville yhteiskuntamme epäkohdat. Ylimielisyys on se, mitä minun on vaikea niellä. ”Kyllä kansa on tyhmää, kun se tälle nauraa!” -on kommentti, joka saa sisuskaluni kääntymään nurin. Kuka helvetti voi erottautua omasta suomalaisuudestaan, nousta sen yläpuolelle ja tuomita kaikki muut ajattelukyvyttömiksi idiooteiksi?!? Ja kenellä meistä oikeasti on muka varaa siihen?

Kyyneleet tulvahtaa väkisin silmiin. Onneks kukaan ei näe, et mä itken, koska ne ei tajuais. Tää on niin kaunista. Eila ja Esko Roine. Tuija Ernamo ja Ilmari Saarelainen. Voiko suurempaa karismaa olla lavalla? Yhtäaikaa. Tässä ei tapahdu mitään pahaa. Kukaan ei tule kuolemaan eikä kukaan petä, jätä tai tee suurta pahaa. Maailma on hyvä. Ja tää on just se miks mä itken. Ilosta. Että saan nähdä jotain näin ihanaa. Edes kahden tunnin ajan.

Elämä on rumaa. Maailma on kammottava paikka. Joka puolella on pahuutta, sotaa, kärsimystä ja hulluutta. Muutama vuosi sitten olin itse kärsimyksessä ja oivalsin jotain. Rakastin viihdettä. Rakastin sellaista viihdettä, joka oli hyväntahtoista ja taidokasta. Kävin katsomassa taidokkaita farsseja ja musikaaleja, jotka saivat minut nauramaan ja itkemään liikutuksesta. Ja samaan aikaan vihasin ”taidetta”, joka muistutti minua siitä kuinka huonosti asiat voivat olla. En myöskään usko, että yksikään ihminen ”kääntyy” katsoessaan stand up -esitystä. En usko, että yksikään ihminen tulee keikalle kokoomuslaisena ja poistuu vassarina. Tai tulee vihaten homoja ja poistuu sellaisena.
Kaikki, jotka hurraavat kantaaottavalle koomikolle, ovat jo samaa mieltä hänen kanssaan. Tai ainakin hyvin lähellä.

Mä ja Korhonen tuijotetaan naista eikä kumpikaan oikein tiedetä mitä pitäis sanoa. Se kertoi just olevansa kolme lapsen yksinhuoltaja eikä se ole nauranut ääneen KOLMEEN vuoteen ennen tätä iltaa. Sairasta, mä ajattelen, mut en voi sanoa mitään. Se näyttää ihan tavalliselta ihmiseltä.

Mitä siis pitäisi sanoa tai tehdä? Ei hajuakaan. Mutta siitä olen varma, että elämä menee aika pienillä paukuilla niillä henkilöillä, joilla on aikaa tai viitseliäisyyttä edes vaivata päätään sillä, mistä joku toinen huvittuu. Pieni on maailma ja pienet on murheet. Ongelma ei ole kansa, joka turruttaa päänsä ihanalla, taidokkaalla ja kauniilla viihteellä. Ongelma on kyyniset, ylimieliset ja halveksuvat ihmiset. Enkä millään suostu uskomaan, että poistamalla putoukset, cheekit, hedbergit tai muut areenoita täyttävät artistit Afrikan nälänhätä tai Ebola taltutetaan. En usko, että talous korjaantuu ja sodat lakkaavat. Mutta siihen uskon, että jos ihmiset kykenisivät asettumaan toistensa asemaan ja dissaamisen sijaan keskittyisivät johonkin hyvään, maailma saattaisi olla parempi paikka. Ainakin oman pään sisällä. Senkin tiedän, että nauru on hyvä. Se parantaa kaiken. Tiedän. Kokemuksesta.

Heti alkuun tunnustan. Olen kateellinen ihminen. Tai ainakin lapsena olin, mutta edelleenkin sisuksissa muljahtaa, jos näen jonkun saavan jotain mitä minä haluaisin (ja omassa päässäni ansaitsisin). Hetkeksi. Monien elämänhallintaoppaiden jälkeen olen saanut sen tunteen pieneksi eikä se millään tavalla hallitse elämääni. Onko se sitten koskaan hallinnut? Ei varmaan. Mutta selkeästi suurempi se tunne oli aikaisemmin. Aina oli joku, joka oli kauniimpi, sai upeita vaatteita, pärjäsi paremmin koulussa ja urheilussa tai sai poikien huomion. Aina oli joku joka oli hauskempi. Minä kärsin.

Monia vuosia kateus esti minua antamasta taitavammille ihmisille sitä arvoa, jonka he ansaitsivat. Nykyään rakastan toisten kehumista ja teen sen mielelläni. Sillä tiedän itse kuinka tärkeää se on. Jokainen meistä janoaa kehuja, jos he tekevät esimerkiksi työnsä hyvin. Harmillista yhtälössä on, että olemme suomalaisia. Meistä saa irti kehuja toisillemme yhtä harvoin kuin joku antaa mediassa oikean kuvan feminismistä. (Aika outo vertaus, mutta se vain kirjoitti itsensä tekstiin sisään.) Ja etenkin silloin, jos joku on menestynyt siinä mitä tekee, kukaan ei sano hänelle suoraan mitään positiivista hänen tekemisistään. Ja se on surullista se.

Olen parin vuoden aikana stand up -tyyppien keskuudessa aina silloin tällöin kuullut yhden ammattilaisen nimen mainittavan useita kertoja takahuonekeskusteluissa tai illan istujaisissa. ”Kuulittsekste sen jutun? Se oli niin loistava!” Se oli tänä iltana ihan v***n kova!” Jos mun nyt joku täytyis nimetä, kuka olis kaikista paras, niin varmaan sanoisin (nimi muutettu). Arvostan itse kyseistä koomikkoa todella paljon ja seuraavana kuvaan erään keskusteluni hänen kanssaan.

Minä: Nooo? Onks sul hirveet paineet, ku niin moni pitää sua ykkösenä?
Hän: Joo on tosi kovat paineet. (Vastaus tulee äänensävyllä, jonka tukitsen ylimieliseksi.)
Hiljaisuus.
Hän: No on mulla kyllä oikeesti helvetinmoiset paineet eikä mua kukaan minään ykkösenä pidä.
Minä: Siis … ööö.. mut siis tosi monihan sanoo, et sä oot tosi kova ja ne arvostaa sun juttuja ihan älyttömästi. No älä nyt vaan sano, ettet sä oikeesti tienny sitä?!?
Hän: No en todellakaan tienny. Ei mulle kukaan sano koskaan mitään.
Minä: Siis mitä helvettiä? Miks ei?
Hän: No en minä tiedä, mut ei mulla oo hajuakaan oonks mä hyvä vai en, eikä kukaan sano mulle koskaan siitä mitään. Joten kiitos. Oli kiva kuulla edes jotain.
Minä: Okei. Mikä helvetti ihmisiä vaivaa?

Olen käynyt samankaltaisia keskusteluita muidenkin lahjakkaisen ihmisten kanssa. Olen käynyt näitä keskusteluita lähes kaikkien opettamieni henkilöiden kanssa (ja heitä on useita satoja) ja kaikki yhdessä olemme todenneet saman. Kehut ovat kiven alla. Se on jotain perinnöllistä. Ketään ei tule kehua, ettei kusi nouse päähän. Suurin synti on kehua itseään. Oma kehu haisee. Stand up -koomikko saa palautteen yleisöltä välittömästi, mutta kyllä lajia ymmärtävän kollegan sana on myös tärkeä. Vuosienkin jälkeen. Ehkä me ajatellaan, että kyllä sitä kaikki muut varmaan kehuu, mun ei tarvii. Ehkä me ajatellaan, ettei meidän mielipide kelpaa tai ole tarpeeksi hyvä. Ehkä me ollaan kateellisia. Ehkä meitä sylettää sen toisen hyvyys, kauneus tai viisaus niin paljon, että suu ei aukea. Ehkä.

Ihan jokainen tarvitsee kehuja ja kannustusta, aivan täysin riippumatta siitä minkä alan ihminen on kyseessä. Lasten kanssa me ymmärretään tämä jo varsin yksimielisesti. Työpaikoilla pomot ei turhia kehu, jos jengi tekee työnsä hyvin, se on oletus. Lentokapteenille on noloa taputtaa, vaikkei kukaan pääse häntä muuten kiittämään. Paskaaks siitä, se on sen työ. Ja ennen kuin kukaan käsittää väärin (ja varmasti tahallaan): Kenellekään ei tarvitse valehdella. Kenenkään egoa ei tarvitse paisuttaa kohtuuttoman suureksi tai ruokkia kenenkään epärealistisia käsityksiä itsestään. Jokaisessa on jotain kehuttavaa joskus. Mitä jos sanoittais se ääneen?

Tohnin lista

1) Toisen kehuminen vilpittömästi lisää omaa hyvää oloa
2) Omien vahvuuksien löytäminen lisää yleistä hyvinvointia
3) Jos et tykkää, älä sano mitään!
4) Jos luulet, että ihmisen itsetunnolla ja sielun balanssilla ei ole merkitystä, olet väärässä.
5) Toisen onnistuminen ei ole sinulta pois.
6) Toisen menestyksen vihaaminen ei lisää sinun menestymistäsi.

ps. Tämä ei liity millään tavalla siihen, ettei saisi sanoa omaa mielipidettään. Jos jostain ei tykkää, siitä ei tykkää. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse dissata suureen ääneen ja jollain kummallisella tavalla pitää itseään ja omaa mielipidettään älykkäimpänä vaihtoehtona. (Vaikka tietysti me rakastetaan omia ajatuksiamme eniten) Juuri äsken luin kaverin facebook-seinältä kuinka joku vain oletti omaksi oikeudekseen haukkua erästä hyvin suosittua koomikkoa. Tämä nainen on käsittääkseni teatterialalla itsekin töissä. Mitä helvettiä ihmiset? Miksi te olette urpoja toisillenne?

Olen vakuutunut, että koomikko, esiintyjä, käsikirjoittaja, sanoittaja, ohjaaja tai oikeastaan kuka tahansa taiteilija (kyllä, lasken osittain koomikot myös tähän kastiin) tarvitsee traumaattisia elämänkokemuksia. Ymmärtääkseen ihmistä, täytyy käydä läpi paljon ja tuntea paljon. Ollakseen hyvä taiteilija, EI tarvitse kuitenkaan kärsiä. En usko siihen, että vain onnettomat ihmiset voivat olla hyviä taiteilijoita. Kokemuksistaan voi ammentaa, mutta ei niissä tarvitse enää velloa. On ihan okei voida hyvin. Se helpottaa työntekoa. Masennus ja muut mielenterveysongelmat ovat eri asia, niissä vellominen ei ole oma valinta. Omaan mielentilaan ja hyvinvointiin voi kuitenkin suuresti vaikuttaa, pitämällä itsestään huolta, rakastamalla elämää ja itseään. Siinä on ainakin hyvä alku.

Monet ovat jo tehneet tämän ja kirjoittaneet oman versionsa mielenterveysongelmista, masennuksesta ja muista vaikeista asioista, joista esimerkiksi viihdealan ammattilaiset kärsivät. Robin Williamsin kuolema on koluttu monesta näkökulmasta. Enkä yritäkään edes tuoda omaa lusikkaani samaan puuroon. Minä en ole koskaan sairastanut masennusta. Pelkkiä ahdistustiloja ja paniikkihäiriöitä vain ja usein syystä. Ja olen aina ollut niin sanotusti plussan puolella, tehnyt työni ja ollut onnellinen. Itkin useasti sen päivän aikana. En Williamsia, jota en tietenkään tuntenut, vaan jotain muuta. Ehkä jotain omaa. Mutta mä olenkin tosi hyvä itkemään.

Trauman ei tarvitse olla suuri, jokaisella on se mitä on. Kuinka nautinkaan keskusteluista erään hyvän ystäväni (joka on myös näyttelijä) kanssa, jonka trauma oli se, ettei hänellä ole traumaa. Minun traumani ovat hyvin pieniä verrattuna monen muun ihmisen traumoihin, mutta ne ovat totta minulle. Ja voi kuinka hemmetin hyvä olen ollut niissä vellomaan. Vuosia. Ja joskus edelleenkin. Viimeistään humalaspäissäni tolkutin ihmisille kuinka sitä ja tätä häpeällistä olen kokenut tai tehnyt ja blaa blaa blaa. Mutta kaikki mitä on, on materiaalia. Ja siitä olen kiitollinen. Ilman sitä kaikkea, en olisi tämä ihminen nyt.

Yhden asian tiedän. Rakastan esiintyjiä, joiden sisälle näkee, edes vilaukselta.(Williams oli ehdottomasti sellainen) Rakastan sitä, että esiintyjä tai millainen tahansa taiteilija antaa itsestään jotain aitoa, jotain todellista. Paljastaa heikkouden. Mutta tärkeää on, että hän itse on päässyt sen yli. Jutun täytyy olla käsitelty, muuten se tuska on yleisölle liikaa. Ja missään traumassa ei tule velloa, sen enempää lavalla kuin arjessakaan. Ja ei, älkää käsittäkö väärin. Esimerkiksi koomikon ei tarvitse olla ”kantaaottava” (tajuan, että käytin juuri heittomerkkejä, jotka voidaan ymmärtää monella tavalla) ollakseen auki. Hyvinkin viihteellinen koomikko voi paljastaa oman heikkoutensa. Ja joskus ”kantaaottava” on vain ylimielinen, ihmisiä halveksuva ja itseään parempana pitävä, josta ei saa kiinni. Olen itse erehtynyt puhumaan asioista, joista en vielä ole valmis puhumaan. Tuloksena hiljaisuus. Ja onneksi tajunnut antaa olla. Muutaman vuoden päästä toivon pystyväni tekemään juttuja mistä vaan, mutta siihen asti pysytään kevyemmillä vesillä.

Aina joskus, ehkä kerran kuussa, minä vietän pillityspäivää. Märehdin ja vellon sitä surua mikä milloinkin on. Joskus itken rakkaudenkaipuuta, joskus sitä kuinka paska äiti ole ollut. Joskus typeryyttäni tai heikkouttani. Joskus jotain muuta. Vollotan kunnolla ja säälittelen itseäni. Ja yleensä jo iltaan mennessä kyllästyn itseeni. Mutta minä olenkin onnekas.

Tämä on elämä. Voitte jättää valituksen valomerkin jälkeen.

Ehkä johtuu ikuisesti kolhiintuneesta itsetunnostani tai sitten siitä, että olen järkevä, etten koskaan koe tietäväni asioista tarpeeksi. Voisin antaa fiilispohjalta useitakin lausuntoja esimerkiksi politiikasta tai etenkin maailman tilanteesta, joka valuu tällä hetkellä aina vain alemmas. En kuitenkaan anna, koska tiedän, etten tiedä asioista tarpeeksi.

Luulen, että esittävän taiteen maailma on siihen kuulumattomalle niin suuri mysteeri, että outoja oletuksia siihen kuuluvista ihmisistä tehdään jatkuvasti. Aloitin stand upin 2012. Se aloitetaan harjoittelemalla ilmaiseksi itse kirjoittamiaan juttuja ensin treeniklubeilla ja jos on riittävän hyvä, voi saada open mic -spotteja ammattilaisklubeilta. Näiden kesto on alussa 5 minuuttia, myöhemmin 10 tai 15. Minulla oli ilo ja kunnia saada jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuksia tehdä pidempiäkin spotteja ja olen saanut kunnian olla esiintymässä jo ammattilaisen roolissa hyvin nopeasti. Vaikka olen ottanut tekemiseni hyvinkin vakavasti ja haaveillut ammattilaisuudesta ensi hetkestä lähtien, en ole koskaan kenenkään (ainakaan selvinpäin ollessani) antanut ymmärtää, että olisin tehnyt sitä alusta alkaen työkseni. Suuri osa ihmisistä tuntui kuitenkin olettavan minun olevan alusta alkaen jonkin sortin asiantuntija. Ja tähti, jonka elämä on pelkkää juhlaa. Ja tietysti osaan hommani, loistavasti.

Kuulin askelia takaani, joku naapuri (nuori mies) tuli samaan aikaan ovesta sisään. Yritin kävellä nopeasti, mutta ennen kuin ehdin nurkan taakse käytävässä, hän aloitti. ”Iltaa. Olitsä iltavuorossa?” ”No en, mä olin … öö.. mä olin keikalla.” (Olen aina ollut todella huono valehtelija. Olisin voinut vastata kyllä.) ”Ai, kenen keikalla?” ”No… mun omalla.” (Odottava hiljaisuus) ”No mä teen stand upia.” ”SIIS MITÄ? Siis niinku Niko Kivelä? Siis mikä sun nimi on?” (Miks sä kysyt? Mun nimi ei tule sanomaan sulle mitään…) ”Johanna Tohni ja joo, siis, tavallaan niinku Niko Kivelä…mut en.” (Hänen ilmeensä on pettynyt) ”Ai, okei. No mä kirjotan sen tänne ylös. Hei tuutko mun synttäreille esiintyyn?” ”Ööö.. no siis.. no millon ne on?” ”Huhtikuussa, mut mä voin vaihtaa sen päivän ihan sen mukaan miten pääset.” (Sä et edes oo koskaan nähny mua lavalla, saatan olla aivan paska.) ”No joo.. kattellaan. Mä oon aika kiinni viikonloput… Mun täytyy mennä..)

Stand upin maailma on villi kenttä. Alalle ei voi koulutautua, kuka vaan voi alkaa harjoittelemaan ja katsojille koko homma on suuri ja pelottava universumi, jossa lavalle kerran hypänneet ovat saaneet suuren viisauden. Joskus asia on näin. Joskus joku, joka on ollut lavalla vain kerran, tietää teoriassa paljon. Joku jo vuosia tehnyt ei välttämättä ymmärrä teoreettisesti mitään, tietää vain että näin kun teen, niin hyvin menee. Joku vuosia tehnyt saattaa olla edelleen huono ja joku juuri aloittanut aivan älyttömän kova. Monilla on pokkaa sanoa mielipiteensä vahvasti ja esiintyä asiantuntijana heti alkumetreillään. Moni kokenut aloittaa edelleen lauseensa: ”Tää on nyt vaan mun mielipide…”

Se mikä minua hämmästyttää ja ärsyttää edelleen, on oma reaktioni. Se nolous, kun joudun paljastamaan ihmisille, etten tiedä vieläkään kaikkea. Minun ei vielä kuuluisikaan olla ammattilainen. Stand upiin kuuluu lavalla olemisen lisäksi kirjoittamista, treenaamista ja jatkuvaa juttujen muokkaamista ja etsimistä. Silti sen oppii vain ja ainoastaan tekemällä (tämän mielipiteen esitän asiantuntijana). Keskiarvon laskemalla olen ollut lavalla noin yhden työtuntiviikon (onks tää sana) verran ja osan ajasta työharjoittelijana. Pitäisitkö viikon töissä ollutta, aikaisempaa alan koulutusta vailla olevaa henkilöä asiantuntijana? Minä en. Vaikka kyllä me aina enenmmän tiedetään, kuin ne, jotka eivät ole lavalla käyneetkään. Toivottavasti ainakin. Silti meiltä saa aina kysyä mielipidettä, kunhan selvittää vastaajan ammattitaidon, kokemuksen tai taustan. Näin ainakin itse tekisin.

ps. Onneksi kohta on syksy ja pääsen mukaan isojen ihmisen kuvioihin entistä kovemmin. Sitten ei tarvitse minunkaan nolostua enää niin kovin. Ja kyllä, kerron sitten kun kuviot alkaa… puss!

Törmäsin lapsuuden luokkatoveriin ravintolassa. Oli yö ja olimme molemmat päihtyneitä. Vaihdoimme kuulumisia ja hän kysyi minulta: ”Mitä sä nykyään teet?” Vastasin:” Mä opetan ilmaisua ja improa ja sit mä teen sitä stand upia.” Hänen välitön vastauksensa oli:”Et sä kyllä voi tehdä stand upia. Et sä voi olla hyvä siinä. Sä et vaan oo hauska ihminen. Sä oot tosi kiva, mut sä et oo hauska.” Nauratti, mutta mitäs siihen sanomaan. Seuraavaksi hän pyysi minua todistamaan hauskuuteni heittämällä jonkun jutun. En heittänyt.

Toisaalta en ihmettele tätä tuomiota. Kun tarkemmin ajattelen, en tainnut lapsena olla kovinkaan hauska. Rakastin komediaa ja halusin olla suuri viihdetaiteilija jo silloin, mutta todennäköisesti olin hyvin paskamainen räpätäti, joka pakotti muut näyttelijöikseen erilaisiin sketsikimaroihin ja esityksiin. Tämä kyseinen herra ravintolasta oli mukana kaikissa hauskoissa poikien esityksissä. Heitä oli 4 ja katsoin sivusta, kun yleisö rakasti heitä. Mielestäni heidän esityksensä olivat pppaaaaassskaaaaaa. Heidän ei tarvinnut kuin ilmehtiä hassusti tai kävellä oudosti ja kaikki nauroivat.

Törmäsin tähän samaan ilmiöön noin vuosi sitten, kun ohjasin teatterityöpajaa 7-8 -vuotiaille lapsille (virhe, jota en toista mielelläni). Pyysin heitä valmistamaan ryhmissä kohtauksia. Esityksessä nähtiin 5 hiljaisesti artikuloitua, mutta selkeää tarinallista kohtausta, joista osa oli tylsiä, tietenkin. Ja sitten viimeisenä aivan käsittämätöntä sekoilua. 5 pojan ryhmä hyppi, pomppi, kieri ja ulvahteli yleisön edessä ja KAIKKI NAUROIVAT! Minun aivoissani (ja kyllä, olin ohjaaja) huusi:”mitä paskaaaaaaaaaaaaaaaaaaa?!!” Tyttöjen on vaikeaa olla hauskoja. Heitä ei koskaan kannusteta siihen. He yrittivät kiltisti tehdä ohjeiden mukaan hyviä kohtauksia.

Myönnetään, että lapsena halusin olla ensisijaisesti rokkistara (kukapa ei). Suurimmat kiksini koskaan olen kuitenkin saanut siitä, että joku nauraa jutuilleni. Nuorempana rakastin niitä ihmisiä, jotka mainitsivat (vaikkakin vain kuin ohimennen), että olen hauska. Se on selkeästi ollut myös sosiaalinen selviytymisstrategiani. Ujolle ihmiselle (jota minä olen edelleen) sosiaaliset tilanteet ovat joskus ylitsepääsemättömän kauhistuttavia. Small talk vieraiden kanssa on jotain mikä saa edelleen vatsani vääntymään kauhusta. Jotain oli keksittävä.

Ihmisille on edelleen yllätys, että kaikki koomikot eivät ole koko ajan hauskoja. Osa koomikoista eivät ole siviilissä välttämättä ollenkaan hauskoja. Ja se nyt on selvää, että kaikki eivät ole kaikkien mielestä hauskoja. Joku koomikko ei ole uransa alkumetreillä ollenkaan hauska. Sitten jotain tapahtuu, jokin oivallus, ja kaikki ovet aukeaa. Joku on aina halunnut olla hauska, muttei koskaan löydä sitä jotakin. (Hauska -sanan ylikäyttö huomattu)

Kukaan niistä lapsuuteni neljästä hauskuuttajakuninkaasta ei päätynyt aikuisena naurattamaan ketään. Ainakaan ammatikseen. Minä taas olen tehnyt sitä jo melko pitään impron ja nykyään stand upin parissa. Ehkä alalle päätyminen tarvitsee sen trauman. Tai äidin, joka aina muistutti ettei minulla ole huumorintajua. Oli pakko todistaa, että onpas.

Kun kohtaat esiintyjän (minun henkilökohtainen muistilistani)

1. Jos tykkäät, kehu ihmeessä. Me kaikki eletään niillä pitkään (etenkin epäonnistumisen hetkellä kehuja on ihanaa muistella).
2. Jos et tykkää, älä sano mitään. Kyllä meistä kaikki tietää, ettemme miellytä jokaista.
3. Älä oleta lavalla nähdyn perusteella tuntevasi meitä. Lavapersoona eroaa lähestulkoon aina siviilipersoonasta, ainakin vähän.

ps. aihe on niin laaja, että kirjoittaja hermostuu itselleen, kun ei saa kaikkea sanottua tarpeeksi selkeästi ja pitkään ja toteaa, että on aika mennä nukkumaan ja rönsytä myöhemmin lisää…

pps. omasta mielestäni olen tietysti hirmuisen hauska, mutten kaiken aikaa eli välillä olen toooodella tylsä ja järisyttävän ärsyttävä…

Luullakseni tai oikeastaan toivoakseni jokainen stand up -koomikko on hyvin läheisissä väleissä häpeäntunteen kanssa. Se on jotain, johon olemme usein tutustuneet jo lapsena. Omalla kohdallani voimakkaimmat muistoni lapsuudesta liittyvät tilanteisiin, jossa olen tuntenut häpeää. Teini-iästä muita tunteita on vaikea erottaa, sillä luullakseni joka tunne sisälsi sivutuotteena häpeäntunteen. ”Miks mä oon tällainen, miks mä en oo niinku Katri, joka on kaunis ja hyvä ja pyhä?!”

Mä kävelen lavalta treeniklubilta Turusta enkä pysty edes katsomaan MC:tä silmiin. Se yrittää heittää jotain läppää mun jutuista, mutta mun tekis mieli juosta ulos koko paikasta. Yleisö pitää mua paskana. Muut koomikot näki ja kuuli ton. Aaaapuuuuaaaaaaa!!! Tekee mieli huutaa. Ja ehkä vähän lyödä muita ihmisiä. Menin lavalle jutuilla, jotka oli suht uusia, mutta kuitenkin muissa paikoissa jo testattuja ja ihan toimivia. Vika oli eniten asenteessa. Mä tartuin mikkiin ja huomasin mun äänensävyn olevan tosi ylimielinen. Se viesti minkä lähetin koko olemuksellani yleisölle oli: Mä tiedän, että te haluutte mua… (Joo tajuan, mitä helvettiä?!?) Keikan alussa eturivissä istuva nuori nainen katseli mua säälivästi. Halusi sanoa, että: ”Sä vaikutat kyllä tosi epätoivoselta, tajuutsä sen?” Koko kotimatkan Tampereelle mä ulvahtelin häpeästä autossa ja halusin vajota maan alle vielä seuraavanakin päivänä. ”Mä kuolen. Mä lopetan komiikan. Mä kuolen. Kaikki vihaa mua. Mä oon aina ollu surkein.” Sitten mä laitoin viestiä luottopelastajalleni Joonas Korhoselle. Se sanoi mulle jotain, et:”Ihan sama. Et sä lopeta. Lopeta vinkuminen ja tee töitä.” Ja se auttoi. Niin kuin joka ikinen kerta.

Paskan keikan jälkeen en tietenkään toivo mitään muuta kuin että joku tulee ja sanoo: ”Sä olit loistava!” Edes pienikin kehu saa tarttumaan toivonrippeisiin ja ajattelemaan, että ehkä se olikin oma mielikuvitukseni. Ehkä olinkin tosi hyvä, mutta oma kriittisyyteni sai minut kuvittelemaan toisin. Ei. Kyllä se vaan niin on, että tänään olit huono. Mikään ei sitä muuksi muuta. Silti hiukan salaa rakastan niitä valehtelijoita, jotka huonon keikan jälkeen tulevat sanomaan: ”Hyvinhän se meni!” Ja samalla häpeän itseäni hiukan enemmän. ”Olenko mä todella näin heikko?” Kaikista parhaiten kuitenkin toimii rehellisyys. Joku sanoo, että ”Joo sä olit tänään huono, mutta niin käy joskus. Ens kerralla menee paremmin.”

Jutellessani ammattikoomikoiden kanssa olen tajunnut, että häpeä jää elämääni ikuisiksi ajoiksi. 10 vuoden jälkeen lavalla ei enää olla myötähäpeällisen huonoja (toivottavasti ainakaan), mutta oman tason noustessa myös kriteerit hyvälle keikalle nousevat.

Häpeä on kuitenkin minulle tärkeä tunne. Se saa ainakin minut yrittämään enemmän, tekemään töitä, jotta välttyisin niiltä tilanteilta, joissa olen tuntenut häpeää. Nykyään tämä tunne liittyy melkein yksinomaan stand upin tekemiseen. Siihen, että olen ollut lavalla suorastaan paska. Se hävettää. Sen, että alitan reilusti oman tasoni, tuleekin olla häpeällistä minulle. Suivaannun ja alan tehdä töitä. Pyöriskeltyäni ensin tietysti hetken häpeän lisäksi itsesäälissä. Nämä tunteet ovat osa todellisuuden tilannekartoitusta. Ei pääse ego paisumaan liian isoksi ja kusi hölähtämään päähän.

Jokainen esiintyjä mielestäni tarvitsee:

1. Häpeällisiä kokemuksia
2. Rehellistä, kannustavaa ja sellaista palautetta, jonka päälle voi oikeasti rakentaa uutta
3. Ystäviä alan ulkopuolelta, joiden kanssa voi velloa ihan muunlaisissa soissa
4. Ystäviä samalta alalta, joille voi itkeä, kun hävettää ja jotka muistuttaa siitä, että eilen meni helvetisti paremmin ja huomenna todennäköisesti taas.

Jos olisin saanut pennin joka kerta, kun mua kutsutaan ”hyväksi jätkäksi”, olisin upporikas. Tai no ainakin muutamia pennejä olis tilille kertynyt. Ja pakko myöntää, nuorempana tämä ilmaisu hiveli mieltäni. Olen yksi jätkistä, minun täytyy olla siis arvokas. Se ei tunnu hyvältä enää.

Viime keväänä eräs nuorehko nainen epäili saaneensa synnytyslaitoksella väärän sukupuolen, koska hänen juttunsa ovat niin härskejä ja pervoja, hänen täytyy siis olla mies. Ja niinhän se on. Nainen ei missään nimessä ole normaali, jos hänellä on härskit jutut. Olenpa kuullut useitakin kertoja (viimeisen kerran eräässä suomalaisessa arvostamassani viihdeohjelmassa), että naiset jotka puhuvat seksistä yrittävät miellyttää miehiä! Muutenhan tämä ei olisi mahdollista.

Rakkaat ihmiset. Sanon teille tämän. Minä puhun seksistä, koska pidän siitä. Se on usein ajatuksissani. Pervot ja härskit jutut naurattaa minua, usein enemmän kuin monet muut jutut. Pervoja, härskejä, likaisia ja outoja ajatuksia piipahtaa mieleeni tuon tuostakin. Siksi niistä osa myös pääsee ulos suustani. Ne huvittavat minua. Siksi puhun niistä myös lavalla. Mun stand up on, mitä minä olen.

Ja olen nainen, joka

1. rakastaa kenkiä ja mekkoja ja laukkuja
2. rakastaa romanttisia elokuvia
3. tykkää nykyään vähän meikata ja kihartaa tukkansa
4. itkee todella usein liikuttuessaan todella usein
5. omistaa tissit (tosin elämää nähneet)

Olen myös nainen, joka

1. elää jatkuvassa epäjärjestyksessä
2. ei ymmärrä sisustamisesta eikä ruoanlaitosta
3. nauraa kovempaa kuin moni muu
4. puhuu rivouksia ja kiroilee

Joten rakkaat naiset: Olkaa juuri sellaisia kuin olette! Sama käsky koskee myös miehiä. Mitä jos lokeroinnin sijaan, oltais vaan ihmisiä?

Stand up -komiikka, viihteen vaikein laji. Näin sanottiin muistaakseni Naurun Tasapainon alkuspiikissä. Ja onhan se. Tavallaan. 37-vuotiaana sinkkunaisena keksin muutamia huomattavasti vaikeampia asioita. No. Ne nyt ei oikeastaan liity viihteeseen millään tavalla, mutta päätin listata ne kumminkin.

Stand up -komiikkaa vaikeammat asiat (minulle)

1) Itsehillintä lasten kanssa

2) Kaikki mikä liittyy tietotekniikkaan

3) Kurinalaisuus työskentelyn suhteen

4) Siisteys, siivoaminen ja siihen liittyvien lupausten pitäminen

5) Innokkaasti aloitetun kuntoilun jatkaminen 2 viikkoa kauempaa

6) (Ehdottomasti vaikein ja pelottavin) Treffeillä käyminen. Olen käynyt elämässäni treffeillä muistaakseni vain kerran. Pari muuta kertaa olen vakuutellut itselleni (hokenut hysteerisesti mielessäni), että nämä eivät ole treffit. Kuinka joku pystyy siihen?

Stand up -komiikka on vaikeata ja haastavaa, mutta impron jälkeen (tai lisäksi) ainoa asia, jota tunnen edes jollain tavalla tajuavani tai osaavani. Jopa näin matkan alkumetreillä se valtaa ajatuksista 50-100% koko ajan. Se on myös hienointa ja hurjinta mitä tiedän ja olen onnellinen, että olen päässyt sitä tekemään. Mutta älkää kutsuko minua rohkeaksi. Rohkeita ovat he, jotka käyvät treffeillä. Huh.

Mä olin ekalla improkurssilla reilu 10 vuotta sitten. Silloin alussa oli vaan hurmosta uuden oivaltamisesta. Ja koko ajan oli läsnä tunne, että ”mä oon tässä hyvä ja tän mä osaan.” Mitä enemmän aikaa kului ja taidot karttui, tulin tietoisemmaks siitä, kuinka vähän itse asiassa osaan. Tajusin vielä sen, että niin kauan kuin ”harrastan” improa ihmisten kanssa, joille se ei ole samanlainen hengen asia, en pääse juurikaan eteenpäin. Pyristelin vuosia, kunnes tein muutaman rohkean peliliikkeen. Jätin harrastajaryhmän, lähdin ulkomaille hakemaan lisäoppia ja uskaltauduin pyrkimään ihailemaani improvisaatioteatteriin jäseneksi. Vuonna 2010 minusta tuli Tampereen Improvisaatioteatteri Snorkkelin jäsen. Olin onnellinen ja olen sitä edelleen. Alku oli harjoittelua, mutta viimeisen parin vuoden aikana minusta on tuntunut siltä, että oikeasti voin olla lavalla täydessä potentiaalissani. Pystyn antamaan yleisölle kaiken sen mihin minusta on. Ainakin lähes joka kerta.

Olen tehnyt stand up -keikkoja nyt reilun 1,5 vuotta ja olen jälleen kerran kasvokkain keskeneräisyyteni kanssa. Vanhemmiten on tullut luottamus siihen, että jossain vaiheessa pystyn siihen mihin tiedän pystyväni myös stand up -keikkojen kanssa. Läsnäolo, spontaanius, rakastuminen lavalla olemiseen. Älkää ymmärtäkö väärin. Tämä on parasta mitä tiedän.  Olen silti hyvin tietoinen omasta tämän hetkisestä ”tasostani” ja ainoastaan mielessä kuva siitä mihin pystyn. Eikä mikään irtoa ilmaiseksi. Ei voi jättäytyä odottelemaan, että sieltä se sitten tulee. Kaikki on itse tehtävä ja omalla työllä lunastettava. Onneksi luottamus tulevaisuuteen on tällä hetkellä lähes sokea, koska vain hullu lähtisi tekemään niin suuren määrän työtä ilman takuita tuloksesta. Olen siis kiitollinen omasta hulluudestani tämän asian suhteen.

Syksy koostuu tasaisesta kiireestä, kasvamisesta lavoilla kiihtyvään tahtiin. Olen kiitollinen  ihmisten luottamuksesta sekä koomikoiden opastuksesta.

Nähdään keikoilla!

Robert Pettersson meni ja voitti Naurun tasapanon finaalin viime lauantaina. Se oli huikeeta. Tiesin, että Roope on saanut paljon faneja, mutta silti voitto oli yllätys meille kaikille. Arvostan suunnattomasti kaikkia finalisteja, joten  olisin ollut iloinen jokaisen voitosta.

Elokuu on puolessa välissä ja se tarkoittaa sitä, että kesän sluibailu on ohi. Nyt alkaa kaikki. Ohjaustyöt, koulu ja keikat. Onneksi. Ei sitä ihminen määräänsä enempää maata voi, sanos Tohnin akka ku tyhjyys päässä soi. Tai jotain. Rauhaa!