Kerro terveiset lapsille

Muistan kun vuonna 2008 osallistuin paneelikeskusteluun isien oikeuksista avioeron jälkeen. Paneelissa istui pari miesasiamiestä, jotka kertoivat, että naiset tekevät ex-miehilleen tahallaan kiusaa estäen heidän isyytensä. Joillakin on kuulemma tapana leimata ex-miehet pedofiileiksi, jotta saisivat lastensa yksinhuoltajuuden. (Sillä hetkellä mietin vain kaikkia niitä hyväksikäytettyjä tyttöjä ja naisia, joihin elämäni aikana olen törmännyt. Teki mieli karjaista salissa, että kyllä niitä pedofiilejä on tämä maa pullollaan. En karjaissut. ) Muistan myös oman kommenttini, joka myöhemmin päätyi myös paikalliseen aamuiseen lehtijulkaisuun. Totesin, että jos lapsensa isälleen jättävien äitien demonisointi loppuisi, isillä olisi varmasti enemmän oikeuksia lastensa suhteen. Lapsensa hylkäävät äidit, rotunsa julmimpia yksilöitä?

 Tutkin kandissani vuonna 2009 äitiyden representaatioita suomalaisissa lastennäytelmissä. Kiinnostuin näistä representaatioista katsoessani lasteni kanssa Nalle Puh –elokuvia. Nalle Puhin ainoa tunnistettava naishahmo on yksihuoltajaäiti Kengu. Kengun lempipuuhaa ovat ruoanlaitto, leipominen ja siivoaminen. Kengulla on jopa oma biisi, jossa lauletaan siivoamisesta. Minä vihasin Kengua. Suomalaisissa lasten näytelmissä äitiyden kuva ei ollut kovinkaan paljoa Kengua kummoisempi. Tai ainakin äidit yritettiin tähän myyttiseen kodinhoitoa jumaloivaan hengettäreen aina palauttaa.

 Olin jo tuohon aikaan huolissani siitä, miksi meidän kuvastossamme ei ole tavallisia äitejä? Sellaisia, joita ärsyttää kaupassa hepuloiva lapsi niin paljon, että sille sadatellaan uhkauksia kuiskaillen hampaiden välistä. Sellaisia, joita ei aina kiinnosta lasten kysymykset, joita tulee 250 päivässä. Sellaisia, jotka on lapsen itkuun niin väsyneitä, että itsekin haluavat huutaa ja parkua keskellä olohuoneen lattiaa (ja joskus myös tekevät niin). Sillä uskon, että näiden äitien puuttuminen esimerkiksi mediarepresentaatioista, demonisoi nämä tavalliset äidit. Ja tavallisen äidin puuttuminen kulttuurisista kuvastoistamme, lisää äitien paineita.

Ja edelleen vuonna 2016 perheestään erossa oleva äiti, työtä tekevä äiti, matkusteleva äiti tai huilaava äiti on pöyristyttävä olento. Äiti, joka myöntää huoltajuuden isälle, on jotain luonnonvastaista. Itse olen kokenut siitä oudoksunnasta osani, sillä erossa lasteni isä sai puolet huoltajuudesta, joka toisen viikon, jonka minä menetin lasteni lapsuudesta. Vapaaehtoisesti. Mitä kaikkea kokevatkaan ne äidit, jotka eivät syystä tai toisesta jää huoltamaan omia lapsiaan?

 Älä koskaan oleta. Kysy.

Tähän loppuun jaan tekstin vuodelta 2008 (tai 2009). Se on täysin fiktiivinen, mutta se voisi olla totta.

 

 

Kerro terveiset lapsille

Se ajatus oli kypsynyt sisälläni jo pitkään. Enää en pelännyt, mitä muut ihmiset sanoisivat. Pelotti ainoastaan se, miltä minusta tuntuisi, kun se olisi ohi. Kuinka hulluksi sitä tulisi, kun ikävä hyökkäisi päälle ja painaisi tyynynsä kasvoilleni. Kaikki oli valmista lähtöä varten. Olin varannut hotellihuoneen edellisenä iltana ja ilmoittanut, että saapuisin myöhään. Halusin laittaa lapset nukkumaan vielä viimeisen kerran. Laulaa unilaulun ja peitellä, istua hiljaa vieressä ja lopuksi suukottaa. Silittää pieniä päitä. Vaikka tiesin tekeväni tämän kaiken viimeistä kertaa, en ajatellut tekeväni niin. Sillä hetkellä en voinut ajatella mitään, sillä tiesin musertuvani pieniksi palasiksi, jos antaisi itselleni luvan ajatella asiaa. Oli parempi olla vain pää tyhjänä. Tultuani lastenhuoneesta menin hetkeksi parvekkeelle. En yleensä polttanut tupakkaa, mutta sillä hetkellä tuntui hyvältä tehdä poikkeus. Leo istui olohuoneen sohvalla, eikä nytkään nostanut katsettaan telkkarista. En minä siihen olisi uskaltanut katsoakaan. Menin vain hänen ohitseen niin kuin olin aina mennyt. Katsomatta. Ulkona oli kylmä. Ei vielä pakkasta, mutta tänä yönä se varmasti tulisi. Huomenna saattaisi sataa lunta. Pojat olisi siitä varmasti innoissaan. Minä en olisi sitä näkemässä. Ei. Ei ajatella sitä nyt. Ei vielä. Vedin savua henkeeni niin, että alkoi yskittää. Katsoin parvekkeen ikkunasta sisälle. Leo oli mennyt jo nukkumaan. Ei kauaa, kun se jo kuorsaisi. Pian. Pian voin lähteä. Odotin vielä hetken ja menin sitten sisälle. Olin pakannut laukkuni valmiiksi ja vienyt ne salaa alakerran kellarikomeroon odottamaan. Menin makuuhuoneen ovelle ja kuuntelin. Leo kuorsasi. Avasin oven ja katseli hetken nousevaa ja laskevaa möykkyä peiton alla. Suljin oven. Lastenhuoneen oven kohdalla pysähdyin. Käteni jäätyi kahvaan kiinni. En voinut katsoa sisälle. Alavatsan kiristävä tunne kasvoi. Irrotin käteni väkisin ja puin nopeasti päälleni. Avasin ulko-oven hiljaa ja astuin rappukäytävään. Hyvästi. Suljin oven enkä katsonut enää taakseni. Kyyneleet polttelivat silmäluomien takana, mutta en uskaltanut itkeä. Ei vielä. Vielä en ole tarpeeksi kaukana. Turvassa.

                                                            Kirjoitettu       2008

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *