Ota kantaa tyhjäpää!
Teatterimaailmassa kiivas keskustelu kantaaottavuuden ja tyhjännaurattamisen vastakkainasettelusta on ollut käynnissä niin kauan kuin olen teatterialan keskusteluja seurannut ja varmasti vielä pidempään. Samaa sotaa käydään TV-ohjelmien sisällöstä. Siksi suurella mielenkiinnolla ja hieman huvittuneena olen seurannut sitä samaa keskustelua suomalaisessa stand up -skenessä, kun se ryöpsähti valloilleen vähän vajaa kaksi vuotta sitten. Ne koomikot, jotka kokivat tehneensä kantaaottavaa/ poliittista/ yhteiskunnallista komiikkaa röyhistivät rintojaan ja huutelivat, että kyllä Suomessa otetaan kantaa, mutta ihmisten pitää löytää oikeat koomikot. Pian tämän jälkeen alettiin käymään keskustelua, mikä on stand upin tehtävä: naurattaa vai ottaa kantaa? Nykyään siihen keskusteluun jaksaa enää harva edes lähteä. Koomikot, jotka ajattelevat ottavansa kantaa, ajattelevat myös tekevänsä oikeanlaisempaa stand upia. Osa viihdyttäjistä joutui paniikkiin luullen olevansa vähempiarvoinen. Olemme siis saavuttaneet samanlaisen asetelman, kuin muukin esiintyvän taiteen maailma. Toiset uskovat tekevänsä taidetta, toiset viihdettä. Ja tietenkin meidän länsimaisessa hierarkiassamme, taide on viihdettä ylempänä.
Kuitenkin stand up on kuin teatterin pikkuveli, janoaa isoveljen tunnustusta. Vaikka jokainen meistätietää, ettei pitäisi janota niiden huomiota, jotka eivät meistä välitä. Mitä innokkaammalta vaikutat, sitä epätoivoisemmalta näytät. Tuttu viisaus parisuhdemarkkinoilta. (Anteeksi latteudet, istun evakkoasunnossa, johon muutin vesivahingon turmeltua asuntoni, juon lattea aamutakissa, lapset on iLaitteillaan.) Aina kun koulutettu näyttelijä on tekemässä debyyttikeikan, osa koomikoista hurraa, sillä olemme lähempänä Heidän suosiotaan. On myös peräänkuulutettu stand up -kriitikoita. Miksi? Kuka hitto haluaa kritiikkejä omista tekeleistään? Onhan se ilmaista mainosta etenkin, jos toimittaja sattuu tykkäämään juuri sinun tyylistäsi. Mutta eiköhän jokainen teatterialalla toimiva ole sitä mieltä, että kriitikot saisi painua sinne, missä eturauhastutkimus on kivuliammillaan. Ja sekin nähtiin Naurun Tasapainossa, että maan ainoa kriitikko sattuu palvomaan yhteiskunnallista stand upia ja heti avausjaksossa. Ei toki Kukkola sanonut mitään ääneen, mutta rakastuneen pikkutytön peittelemätön kehonkieli kertoo ihan riittävästi.
Älkää käsittäkö minua väärin. Olen aina rakastanut taidetta, jossa on statement. Rakastan teatteria, joka kyseenalaistaa maailman hulluuden. Ja lempikoomikoitani ovat usein myös he, jotka jollain tavalla asettavat näkyville yhteiskuntamme epäkohdat. Ylimielisyys on se, mitä minun on vaikea niellä. ”Kyllä kansa on tyhmää, kun se tälle nauraa!” -on kommentti, joka saa sisuskaluni kääntymään nurin. Kuka helvetti voi erottautua omasta suomalaisuudestaan, nousta sen yläpuolelle ja tuomita kaikki muut ajattelukyvyttömiksi idiooteiksi?!? Ja kenellä meistä oikeasti on muka varaa siihen?
Kyyneleet tulvahtaa väkisin silmiin. Onneks kukaan ei näe, et mä itken, koska ne ei tajuais. Tää on niin kaunista. Eila ja Esko Roine. Tuija Ernamo ja Ilmari Saarelainen. Voiko suurempaa karismaa olla lavalla? Yhtäaikaa. Tässä ei tapahdu mitään pahaa. Kukaan ei tule kuolemaan eikä kukaan petä, jätä tai tee suurta pahaa. Maailma on hyvä. Ja tää on just se miks mä itken. Ilosta. Että saan nähdä jotain näin ihanaa. Edes kahden tunnin ajan.
Elämä on rumaa. Maailma on kammottava paikka. Joka puolella on pahuutta, sotaa, kärsimystä ja hulluutta. Muutama vuosi sitten olin itse kärsimyksessä ja oivalsin jotain. Rakastin viihdettä. Rakastin sellaista viihdettä, joka oli hyväntahtoista ja taidokasta. Kävin katsomassa taidokkaita farsseja ja musikaaleja, jotka saivat minut nauramaan ja itkemään liikutuksesta. Ja samaan aikaan vihasin ”taidetta”, joka muistutti minua siitä kuinka huonosti asiat voivat olla. En myöskään usko, että yksikään ihminen ”kääntyy” katsoessaan stand up -esitystä. En usko, että yksikään ihminen tulee keikalle kokoomuslaisena ja poistuu vassarina. Tai tulee vihaten homoja ja poistuu sellaisena.
Kaikki, jotka hurraavat kantaaottavalle koomikolle, ovat jo samaa mieltä hänen kanssaan. Tai ainakin hyvin lähellä.
Mä ja Korhonen tuijotetaan naista eikä kumpikaan oikein tiedetä mitä pitäis sanoa. Se kertoi just olevansa kolme lapsen yksinhuoltaja eikä se ole nauranut ääneen KOLMEEN vuoteen ennen tätä iltaa. Sairasta, mä ajattelen, mut en voi sanoa mitään. Se näyttää ihan tavalliselta ihmiseltä.
Mitä siis pitäisi sanoa tai tehdä? Ei hajuakaan. Mutta siitä olen varma, että elämä menee aika pienillä paukuilla niillä henkilöillä, joilla on aikaa tai viitseliäisyyttä edes vaivata päätään sillä, mistä joku toinen huvittuu. Pieni on maailma ja pienet on murheet. Ongelma ei ole kansa, joka turruttaa päänsä ihanalla, taidokkaalla ja kauniilla viihteellä. Ongelma on kyyniset, ylimieliset ja halveksuvat ihmiset. Enkä millään suostu uskomaan, että poistamalla putoukset, cheekit, hedbergit tai muut areenoita täyttävät artistit Afrikan nälänhätä tai Ebola taltutetaan. En usko, että talous korjaantuu ja sodat lakkaavat. Mutta siihen uskon, että jos ihmiset kykenisivät asettumaan toistensa asemaan ja dissaamisen sijaan keskittyisivät johonkin hyvään, maailma saattaisi olla parempi paikka. Ainakin oman pään sisällä. Senkin tiedän, että nauru on hyvä. Se parantaa kaiken. Tiedän. Kokemuksesta.