Isä meidän

 

Lukuohje: Olen kirjoittanut tämän tekstin heteronormista käsin. Termit äiti ja isä voi korvata halutessaan millä tahansa kahta vanhempaa tarkoittavalla termillä.

Vuonna 2006 tein virheen. Olin ollut näyttelijänä kaverini proggiksessa, itselläni oli vuoden ikäinen tyttö ja toisella näyttelijällä saman ikäinen lapsi. Ensi-iltabileissä sanoin vastanäyttelijän lapsen isälle: “Kiitos, kun oot hoitanut teidän tyttöä, että ollaan päästy tekeen tää proggis.” Ja hän vastasi minulle juuri niin kuin kuuluukin. “Voi vittu se on mun oma lapsi.” Hävetti. Olin tehnyt klassisen mokan. Kiittänyt lapsen isää sellaisesta asiasta, minkä pitäisi olla itsestään selvää. (Ja vielä kaiken lisäksi oma puolisoni oli ollut yhtä paljon oman lapsensa kanssa…) Mutta toisaalta, kiittämiseen syyllistyminen on hyvin yleistä sillä osallistuvat isät ylistetään kuoliaiksi.

 Minulle tasavertaisesti osallistuva isä kumppanina on ollut täysin itsestäänselvyys. En olisi koskaan perustanut perhettä ihmisen kanssa, josta olisin voinut edes epäillä, ettei hän olisi yhtä paljon lapsen kanssa jo vauva-ajasta lähtien. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani vanhempana ylivertaisempi tai tärkeämpi. En olisi koskaan halunnut olla sitä. En edes luota itseeni kasvattajana tarpeeksi, ollakseni kaikesta vastuussa yksin.

Ja kyllä, nainen ehkä imettää muutaman kuukauden, mutta se on vain osa lapseen liittyvää todellisuutta. Vanhempainvapaalle jää edelleen hyvin pieni määrä isistä. Monet perustelevat tämän taloudellisilla syillä. Itse en usko tähän. Uskon, että edelleen on huomattavan paljon miehiä, jotka on kasvatettu “miehiksi”, perheen elättäjiksi, jotka ovat lasten kanssa vain huvipuistomatkoilla, näyttämässä kuinka pidetään hauskaa ja silloin tällöin kysyvät äideiltä; ”koska ne perunat laitetaan kiehumaan??”, sillä tänään on iskä luvannut auttaa.

 Silloin tällöin kohtaamme isän, joka on isä. Isän, joka tuntee lapsensa, koska on ollut tämän kanssa arkena. Tai tietää minkälaista on herätä 15 kertaa yössä oksentavan lapsen tahdissa ja käpertyä pienen sängyn toiseen päähän nukkumaan viideksi minuutiksi. Isän, joka ottaa lapselle tulleen lääkärikutsun ja merkkaa sen omaan kalenteriinsa. Isän, joka vastaa opettajan viestiin neuvottelematta äidin kanssa.

 Silloin tällöin näemme miehen lapsineen puistossa ja me menemme sekaisin. Päiväkodin tädit alkavat lässyttää. Opettajat punastelevat. Kaupassa mummot kommentoivat: “Onpa ihanaa, että isitkin joskus käy kaupassa. Onko teidän äiti kipeänä/sairaalassa/kuollut?” Me menemme sekaisin, kun mies tekee sen mitä hänen kuuluukin tehdä. Sillä nykypäivänä, 2010-luvulla, kun meillä on rajaton pääsy ihmisen kehittämiin tietoverkkoihin, ei ole enää mitään syytä, miksi isä ei osallistuisi kaikkeen perhe-elämään täysin tasapuolisesti. Mikään tutkimus ei osoita, että siitä olisi haittaa. Kukaan ei kärsi, päinvastoin ihan jokainen yksilö hyötyisi.

  Älkää YLISTÄKÖ isejä siitä, että he suorittavat normin. Älkää myöskään SYYLLISTÄKÖ äitejä siitä, että antavat iseille tämän mahdollisuuden. Tasa-arvoinen vanhempi ei ole tossun alla. Kaksi aikuista ihmistä ovat tehneet sopimuksen siitä, että jaetaan tämä kaikki yhdessä. Ihan niinkuin kahden aikuisen ihmisen kuuluukin, jakaa kaikki, jos sille tielle ovat lähteneet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *