Mä olin ekalla improkurssilla reilu 10 vuotta sitten. Silloin alussa oli vaan hurmosta uuden oivaltamisesta. Ja koko ajan oli läsnä tunne, että ”mä oon tässä hyvä ja tän mä osaan.” Mitä enemmän aikaa kului ja taidot karttui, tulin tietoisemmaks siitä, kuinka vähän itse asiassa osaan. Tajusin vielä sen, että niin kauan kuin ”harrastan” improa ihmisten kanssa, joille se ei ole samanlainen hengen asia, en pääse juurikaan eteenpäin. Pyristelin vuosia, kunnes tein muutaman rohkean peliliikkeen. Jätin harrastajaryhmän, lähdin ulkomaille hakemaan lisäoppia ja uskaltauduin pyrkimään ihailemaani improvisaatioteatteriin jäseneksi. Vuonna 2010 minusta tuli Tampereen Improvisaatioteatteri Snorkkelin jäsen. Olin onnellinen ja olen sitä edelleen. Alku oli harjoittelua, mutta viimeisen parin vuoden aikana minusta on tuntunut siltä, että oikeasti voin olla lavalla täydessä potentiaalissani. Pystyn antamaan yleisölle kaiken sen mihin minusta on. Ainakin lähes joka kerta.

Olen tehnyt stand up -keikkoja nyt reilun 1,5 vuotta ja olen jälleen kerran kasvokkain keskeneräisyyteni kanssa. Vanhemmiten on tullut luottamus siihen, että jossain vaiheessa pystyn siihen mihin tiedän pystyväni myös stand up -keikkojen kanssa. Läsnäolo, spontaanius, rakastuminen lavalla olemiseen. Älkää ymmärtäkö väärin. Tämä on parasta mitä tiedän.  Olen silti hyvin tietoinen omasta tämän hetkisestä ”tasostani” ja ainoastaan mielessä kuva siitä mihin pystyn. Eikä mikään irtoa ilmaiseksi. Ei voi jättäytyä odottelemaan, että sieltä se sitten tulee. Kaikki on itse tehtävä ja omalla työllä lunastettava. Onneksi luottamus tulevaisuuteen on tällä hetkellä lähes sokea, koska vain hullu lähtisi tekemään niin suuren määrän työtä ilman takuita tuloksesta. Olen siis kiitollinen omasta hulluudestani tämän asian suhteen.

Syksy koostuu tasaisesta kiireestä, kasvamisesta lavoilla kiihtyvään tahtiin. Olen kiitollinen  ihmisten luottamuksesta sekä koomikoiden opastuksesta.

Nähdään keikoilla!