Heti alkuun tunnustan. Olen kateellinen ihminen. Tai ainakin lapsena olin, mutta edelleenkin sisuksissa muljahtaa, jos näen jonkun saavan jotain mitä minä haluaisin (ja omassa päässäni ansaitsisin). Hetkeksi. Monien elämänhallintaoppaiden jälkeen olen saanut sen tunteen pieneksi eikä se millään tavalla hallitse elämääni. Onko se sitten koskaan hallinnut? Ei varmaan. Mutta selkeästi suurempi se tunne oli aikaisemmin. Aina oli joku, joka oli kauniimpi, sai upeita vaatteita, pärjäsi paremmin koulussa ja urheilussa tai sai poikien huomion. Aina oli joku joka oli hauskempi. Minä kärsin.

Monia vuosia kateus esti minua antamasta taitavammille ihmisille sitä arvoa, jonka he ansaitsivat. Nykyään rakastan toisten kehumista ja teen sen mielelläni. Sillä tiedän itse kuinka tärkeää se on. Jokainen meistä janoaa kehuja, jos he tekevät esimerkiksi työnsä hyvin. Harmillista yhtälössä on, että olemme suomalaisia. Meistä saa irti kehuja toisillemme yhtä harvoin kuin joku antaa mediassa oikean kuvan feminismistä. (Aika outo vertaus, mutta se vain kirjoitti itsensä tekstiin sisään.) Ja etenkin silloin, jos joku on menestynyt siinä mitä tekee, kukaan ei sano hänelle suoraan mitään positiivista hänen tekemisistään. Ja se on surullista se.

Olen parin vuoden aikana stand up -tyyppien keskuudessa aina silloin tällöin kuullut yhden ammattilaisen nimen mainittavan useita kertoja takahuonekeskusteluissa tai illan istujaisissa. ”Kuulittsekste sen jutun? Se oli niin loistava!” Se oli tänä iltana ihan v***n kova!” Jos mun nyt joku täytyis nimetä, kuka olis kaikista paras, niin varmaan sanoisin (nimi muutettu). Arvostan itse kyseistä koomikkoa todella paljon ja seuraavana kuvaan erään keskusteluni hänen kanssaan.

Minä: Nooo? Onks sul hirveet paineet, ku niin moni pitää sua ykkösenä?
Hän: Joo on tosi kovat paineet. (Vastaus tulee äänensävyllä, jonka tukitsen ylimieliseksi.)
Hiljaisuus.
Hän: No on mulla kyllä oikeesti helvetinmoiset paineet eikä mua kukaan minään ykkösenä pidä.
Minä: Siis … ööö.. mut siis tosi monihan sanoo, et sä oot tosi kova ja ne arvostaa sun juttuja ihan älyttömästi. No älä nyt vaan sano, ettet sä oikeesti tienny sitä?!?
Hän: No en todellakaan tienny. Ei mulle kukaan sano koskaan mitään.
Minä: Siis mitä helvettiä? Miks ei?
Hän: No en minä tiedä, mut ei mulla oo hajuakaan oonks mä hyvä vai en, eikä kukaan sano mulle koskaan siitä mitään. Joten kiitos. Oli kiva kuulla edes jotain.
Minä: Okei. Mikä helvetti ihmisiä vaivaa?

Olen käynyt samankaltaisia keskusteluita muidenkin lahjakkaisen ihmisten kanssa. Olen käynyt näitä keskusteluita lähes kaikkien opettamieni henkilöiden kanssa (ja heitä on useita satoja) ja kaikki yhdessä olemme todenneet saman. Kehut ovat kiven alla. Se on jotain perinnöllistä. Ketään ei tule kehua, ettei kusi nouse päähän. Suurin synti on kehua itseään. Oma kehu haisee. Stand up -koomikko saa palautteen yleisöltä välittömästi, mutta kyllä lajia ymmärtävän kollegan sana on myös tärkeä. Vuosienkin jälkeen. Ehkä me ajatellaan, että kyllä sitä kaikki muut varmaan kehuu, mun ei tarvii. Ehkä me ajatellaan, ettei meidän mielipide kelpaa tai ole tarpeeksi hyvä. Ehkä me ollaan kateellisia. Ehkä meitä sylettää sen toisen hyvyys, kauneus tai viisaus niin paljon, että suu ei aukea. Ehkä.

Ihan jokainen tarvitsee kehuja ja kannustusta, aivan täysin riippumatta siitä minkä alan ihminen on kyseessä. Lasten kanssa me ymmärretään tämä jo varsin yksimielisesti. Työpaikoilla pomot ei turhia kehu, jos jengi tekee työnsä hyvin, se on oletus. Lentokapteenille on noloa taputtaa, vaikkei kukaan pääse häntä muuten kiittämään. Paskaaks siitä, se on sen työ. Ja ennen kuin kukaan käsittää väärin (ja varmasti tahallaan): Kenellekään ei tarvitse valehdella. Kenenkään egoa ei tarvitse paisuttaa kohtuuttoman suureksi tai ruokkia kenenkään epärealistisia käsityksiä itsestään. Jokaisessa on jotain kehuttavaa joskus. Mitä jos sanoittais se ääneen?

Tohnin lista

1) Toisen kehuminen vilpittömästi lisää omaa hyvää oloa
2) Omien vahvuuksien löytäminen lisää yleistä hyvinvointia
3) Jos et tykkää, älä sano mitään!
4) Jos luulet, että ihmisen itsetunnolla ja sielun balanssilla ei ole merkitystä, olet väärässä.
5) Toisen onnistuminen ei ole sinulta pois.
6) Toisen menestyksen vihaaminen ei lisää sinun menestymistäsi.

ps. Tämä ei liity millään tavalla siihen, ettei saisi sanoa omaa mielipidettään. Jos jostain ei tykkää, siitä ei tykkää. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse dissata suureen ääneen ja jollain kummallisella tavalla pitää itseään ja omaa mielipidettään älykkäimpänä vaihtoehtona. (Vaikka tietysti me rakastetaan omia ajatuksiamme eniten) Juuri äsken luin kaverin facebook-seinältä kuinka joku vain oletti omaksi oikeudekseen haukkua erästä hyvin suosittua koomikkoa. Tämä nainen on käsittääkseni teatterialalla itsekin töissä. Mitä helvettiä ihmiset? Miksi te olette urpoja toisillenne?