Törmäsin lapsuuden luokkatoveriin ravintolassa. Oli yö ja olimme molemmat päihtyneitä. Vaihdoimme kuulumisia ja hän kysyi minulta: ”Mitä sä nykyään teet?” Vastasin:” Mä opetan ilmaisua ja improa ja sit mä teen sitä stand upia.” Hänen välitön vastauksensa oli:”Et sä kyllä voi tehdä stand upia. Et sä voi olla hyvä siinä. Sä et vaan oo hauska ihminen. Sä oot tosi kiva, mut sä et oo hauska.” Nauratti, mutta mitäs siihen sanomaan. Seuraavaksi hän pyysi minua todistamaan hauskuuteni heittämällä jonkun jutun. En heittänyt.
Toisaalta en ihmettele tätä tuomiota. Kun tarkemmin ajattelen, en tainnut lapsena olla kovinkaan hauska. Rakastin komediaa ja halusin olla suuri viihdetaiteilija jo silloin, mutta todennäköisesti olin hyvin paskamainen räpätäti, joka pakotti muut näyttelijöikseen erilaisiin sketsikimaroihin ja esityksiin. Tämä kyseinen herra ravintolasta oli mukana kaikissa hauskoissa poikien esityksissä. Heitä oli 4 ja katsoin sivusta, kun yleisö rakasti heitä. Mielestäni heidän esityksensä olivat pppaaaaassskaaaaaa. Heidän ei tarvinnut kuin ilmehtiä hassusti tai kävellä oudosti ja kaikki nauroivat.
Törmäsin tähän samaan ilmiöön noin vuosi sitten, kun ohjasin teatterityöpajaa 7-8 -vuotiaille lapsille (virhe, jota en toista mielelläni). Pyysin heitä valmistamaan ryhmissä kohtauksia. Esityksessä nähtiin 5 hiljaisesti artikuloitua, mutta selkeää tarinallista kohtausta, joista osa oli tylsiä, tietenkin. Ja sitten viimeisenä aivan käsittämätöntä sekoilua. 5 pojan ryhmä hyppi, pomppi, kieri ja ulvahteli yleisön edessä ja KAIKKI NAUROIVAT! Minun aivoissani (ja kyllä, olin ohjaaja) huusi:”mitä paskaaaaaaaaaaaaaaaaaaa?!!” Tyttöjen on vaikeaa olla hauskoja. Heitä ei koskaan kannusteta siihen. He yrittivät kiltisti tehdä ohjeiden mukaan hyviä kohtauksia.
Myönnetään, että lapsena halusin olla ensisijaisesti rokkistara (kukapa ei). Suurimmat kiksini koskaan olen kuitenkin saanut siitä, että joku nauraa jutuilleni. Nuorempana rakastin niitä ihmisiä, jotka mainitsivat (vaikkakin vain kuin ohimennen), että olen hauska. Se on selkeästi ollut myös sosiaalinen selviytymisstrategiani. Ujolle ihmiselle (jota minä olen edelleen) sosiaaliset tilanteet ovat joskus ylitsepääsemättömän kauhistuttavia. Small talk vieraiden kanssa on jotain mikä saa edelleen vatsani vääntymään kauhusta. Jotain oli keksittävä.
Ihmisille on edelleen yllätys, että kaikki koomikot eivät ole koko ajan hauskoja. Osa koomikoista eivät ole siviilissä välttämättä ollenkaan hauskoja. Ja se nyt on selvää, että kaikki eivät ole kaikkien mielestä hauskoja. Joku koomikko ei ole uransa alkumetreillä ollenkaan hauska. Sitten jotain tapahtuu, jokin oivallus, ja kaikki ovet aukeaa. Joku on aina halunnut olla hauska, muttei koskaan löydä sitä jotakin. (Hauska -sanan ylikäyttö huomattu)
Kukaan niistä lapsuuteni neljästä hauskuuttajakuninkaasta ei päätynyt aikuisena naurattamaan ketään. Ainakaan ammatikseen. Minä taas olen tehnyt sitä jo melko pitään impron ja nykyään stand upin parissa. Ehkä alalle päätyminen tarvitsee sen trauman. Tai äidin, joka aina muistutti ettei minulla ole huumorintajua. Oli pakko todistaa, että onpas.
Kun kohtaat esiintyjän (minun henkilökohtainen muistilistani)
- Jos tykkäät, kehu ihmeessä. Me kaikki eletään niillä pitkään (etenkin epäonnistumisen hetkellä kehuja on ihanaa muistella).
- Jos et tykkää, älä sano mitään. Kyllä meistä kaikki tietää, ettemme miellytä jokaista.
- Älä oleta lavalla nähdyn perusteella tuntevasi meitä. Lavapersoona eroaa lähestulkoon aina siviilipersoonasta, ainakin vähän.
ps. aihe on niin laaja, että kirjoittaja hermostuu itselleen, kun ei saa kaikkea sanottua tarpeeksi selkeästi ja pitkään ja toteaa, että on aika mennä nukkumaan ja rönsytä myöhemmin lisää…
pps. omasta mielestäni olen tietysti hirmuisen hauska, mutten kaiken aikaa eli välillä olen toooodella tylsä ja järisyttävän ärsyttävä…