Elinikäinen häpeä

Luullakseni tai oikeastaan toivoakseni jokainen stand up -koomikko on hyvin läheisissä väleissä häpeäntunteen kanssa. Se on jotain, johon olemme usein tutustuneet jo lapsena. Omalla kohdallani voimakkaimmat muistoni lapsuudesta liittyvät tilanteisiin, jossa olen tuntenut häpeää. Teini-iästä muita tunteita on vaikea erottaa, sillä luullakseni joka tunne sisälsi sivutuotteena häpeäntunteen. ”Miks mä oon tällainen, miks mä en oo niinku Katri, joka on kaunis ja hyvä ja pyhä?!”

 

Mä kävelen lavalta treeniklubilta Turusta enkä pysty edes katsomaan MC:tä silmiin. Se yrittää heittää jotain läppää mun jutuista, mutta mun tekis mieli juosta ulos koko paikasta. Yleisö pitää mua paskana. Muut koomikot näki ja kuuli ton. Aaaapuuuuaaaaaaa!!! Tekee mieli huutaa. Ja ehkä vähän lyödä muita ihmisiä. Menin lavalle jutuilla, jotka oli suht uusia, mutta kuitenkin muissa paikoissa jo testattuja ja ihan toimivia. Vika oli eniten asenteessa. Mä tartuin mikkiin ja huomasin mun äänensävyn olevan tosi ylimielinen. Se viesti minkä lähetin koko olemuksellani yleisölle oli: Mä tiedän, että te haluutte mua… (Joo tajuan, mitä helvettiä?!?) Keikan alussa eturivissä istuva nuori nainen katseli mua säälivästi. Halusi sanoa, että: ”Sä vaikutat kyllä tosi epätoivoselta, tajuutsä sen?” Koko kotimatkan Tampereelle mä ulvahtelin häpeästä autossa ja halusin vajota maan alle vielä seuraavanakin päivänä. ”Mä kuolen. Mä lopetan komiikan. Mä kuolen. Kaikki vihaa mua. Mä oon aina ollu surkein.” Sitten mä laitoin viestiä luottopelastajalleni Joonas Korhoselle. Se sanoi mulle jotain, et:”Ihan sama. Et sä lopeta. Lopeta vinkuminen ja tee töitä.” Ja se auttoi. Niin kuin joka ikinen kerta.

 

Paskan keikan jälkeen en tietenkään toivo mitään muuta kuin että joku tulee ja sanoo: ”Sä olit loistava!” Edes pienikin kehu saa tarttumaan toivonrippeisiin ja ajattelemaan, että ehkä se olikin oma mielikuvitukseni. Ehkä olinkin tosi hyvä, mutta oma kriittisyyteni sai minut kuvittelemaan toisin. Ei. Kyllä se vaan niin on, että tänään olit huono. Mikään ei sitä muuksi muuta. Silti hiukan salaa rakastan niitä valehtelijoita, jotka huonon keikan jälkeen tulevat sanomaan: ”Hyvinhän se meni!” Ja samalla häpeän itseäni hiukan enemmän. ”Olenko mä todella näin heikko?” Kaikista parhaiten kuitenkin toimii rehellisyys. Joku sanoo, että ”Joo sä olit tänään huono, mutta niin käy joskus. Ens kerralla menee paremmin.”

 

Jutellessani ammattikoomikoiden kanssa olen tajunnut, että häpeä jää elämääni ikuisiksi ajoiksi. 10 vuoden jälkeen lavalla ei enää olla myötähäpeällisen huonoja (toivottavasti ainakaan), mutta oman tason noustessa myös kriteerit hyvälle keikalle nousevat.

 

Häpeä on kuitenkin minulle tärkeä tunne. Se saa ainakin minut yrittämään enemmän, tekemään töitä, jotta välttyisin niiltä tilanteilta, joissa olen tuntenut häpeää. Nykyään tämä tunne liittyy melkein yksinomaan stand upin tekemiseen. Siihen, että olen ollut lavalla suorastaan paska. Se hävettää. Sen, että alitan reilusti oman tasoni, tuleekin olla häpeällistä minulle. Suivaannun ja alan tehdä töitä. Pyöriskeltyäni ensin tietysti hetken häpeän lisäksi itsesäälissä. Nämä tunteet ovat osa todellisuuden tilannekartoitusta. Ei pääse ego paisumaan liian isoksi ja kusi hölähtämään päähän.

 

Jokainen esiintyjä mielestäni tarvitsee:

 

  1. Häpeällisiä kokemuksia
  2. Rehellistä, kannustavaa ja sellaista palautetta, jonka päälle voi oikeasti rakentaa uutta
  3. Ystäviä alan ulkopuolelta, joiden kanssa voi velloa ihan muunlaisissa soissa
  4. Ystäviä samalta alalta, joille voi itkeä, kun hävettää ja jotka muistuttaa siitä, että eilen meni helvetisti paremmin ja huomenna todennäköisesti taas.

Vastaa