12.7.1991 Rakas päiväkirja. Kunpa mä olisin joku erityinen. Joku jonka kaikki huomais heti. Joku kuuluisa. Joka jota kaikki ihailis. Tai edes joku.
En todellakaan osaa sanoa mitä tapahtui, mutta jossain vaiheessa murrosikää jätin kaiken esiintymisen. Ehkä siitä syystä, että olin liian laiska treenaamaan. Pojat oli ainoa kiinnostuksen kohde. Ja tässä kohtaa vanhemmat eivät olleet laittamassa minkäälaisia pakotteita harrastusten suhteen. Sain tehdä omat päätökseni ja siinä henkisessä taantumavaiheessa päätökseni eivät olleet selväjärkisimpiä. No. Halu tulla huomatuksi vain jäi jäljelle. Tässä vaiheessa kanava sille oli poissa. Tarve tulla huomatuksi purkautui päiväkirjaan. Tai humalaisina viikonloppuina järjettöminä huomionhakuisina tempauksina. Myöhemmin kaikki oli muuttunut. Aivoihin astui uskomaton itsesensuurijärjestelmä, joka hoki lakkaamatta: en mä kehtaa, no en mä osaa, no ei kukaan mua halua nähdä missään, no en todellakaan voi olla hyvä, no ehän mä oo mitään tehny ni en voi osata… Mistä se sinne syntyi? En osaa sanoa. Ulkopuolelta tai sitten ihan omasta takaa. Jostain se tuli eikä sitä todellakaan ole helppoa saada pois.
Hyvin pienestä lapsesta saakka olen halunnut olla laulaja tai näyttelijä. Hyvin yleisiä toiveita varmasti ehkä jopa puolelle pienistä lapsista kautta aikojen. Tai no ainakin melkein. Pyrkimyksiäni päästä tavoitteeseen esti järkyttävä ujous ja jossain syvällä piilevä nolouden tunne. Saattaa olla, että olen saanut perinnöksi ajattelumallin, että esillä olo on itsensä tyrkyttämistä. Tai sitten olen itse napannut sen ajatuksen jostain ja olen sillä tuottanut itselleni suunnatonta häpeää. Tarkemmin kun ajattelen, lapsuudenkodissani minua on tuettu aina esiintymishalukkuudessani. Tosin oikeanlaisia harrastuksia ei juuri löytynyt, mutta siihen syy on ainoastaan silloisessa asuinpaikassani Viialassa. Koko lapsuus puuhattiin esityksiä ja niitä pakotettiin joko vanhemmat tai kaverit katsomaan. Kerran meillä oli sukulaistalossa oikein videokamera ja itse olin käsikirjoittanut Hymyhuulet -parodian, jossa näyttelin pääosat ja juontajan roolin ja olin tietenkin ohjaaja. Juttuja nauhoitettiin myös kaseteille ja voi kun internet olisi ollut olemassa, vain taivas olisi ollut rajana. Olin näytelmäkerhossa, jossa sain aina ison roolin (uskoin myöhemmin, että se johtui kovaäänisyydestäni) ja yläasteella olin laulamassa kaikissa koulujen juhlissa. Tekemistä ja mahdollisuuksia kyllä siis oli. Silti jostain löytyi ääni pään sisälle. Ääni joka sanoi: Ei kannata, ei susta mihinkään ole. Ne on ne muut, jotka menestyy.
Olen taistellut tämän äänen kanssa enemmän ja vähemmän koko ikäni. Välillä olen saanut sen vaiennettua ja välillä se on vakuuttanut minut täysin jopa vuosiksi. Ja paljon ihmisten kanssa keskustelleena tiedän, että se ääni on päässyt muidenkin päihin. Muiden, jotka ovat lahjakkaita, taitavia ja upeita ihmisiä, mutta hyvin usein valintatilanteissa jäävät vaille huomiota sillä ääni pitää huolen etteivät ne näytön hetkellä onnistu. Siinä se on taitava.
Ääni on vaarallinen. Etenkin silloin kun se tulee ulos suustani sanoina puhuessani tyttärelleni. Se säikäytti minut pahasti vain viikko sitten, kun tytär halusi alkaa vlogaamaan ja ääni lyttäsin idean alkumetreillä. Kauhuissani kuuntelin kuinka ääni vihjasi tyttärelleni, ettei hän olisi ehkä tarpeeksi hyvä tai kiinnostava… Muutama tunti meni. Istuin sohvalla ja sydän jätti välin lyönnin, kun ymmärsin toimineeni äänenä. Otin puhelimen käteen ja itku silmässä pyysin anteeksi typeryyttäni ja lupasin auttaa kaikessa mahdollisessa. Tytär vastasi ihmetelleensä reaktiotani, koska itsekin olen esiintyjä. Niinpä. Niinpä niin. Olet itse pahin vihollisesi, mutta lapset ovat uhreina usein. Äänen saa pois päältä, mutta ensin se on tunnistettava. Sillä joskus se puhuu niin, että kuulet, mutta et huomaa. Välillä se vakuuttaa, ettei yksikään saavutus ole minkään arvoinen. Mikään ei riitä vakuuttamaan sitä, että sinulla on ollut hieno ja rikas ja arvokas elämä ja olet tehnyt paljon upeita asioita. Mutta onneksi tiedän, että mute-nappula on olemassa. Sen painaminen vaatii aika paljon voimia, mutta se on sen arvoista. Sillä mikään ei ole arvokkaampaa kuin itseluottamus. Se on hyvää ja kestävää rakkautta.
Lisää päiväkirjamerkintöjä voit kuulla 6.12. Päiväkirjaklubilla Korjaamolla. Tai muuta elämästä stand upin merkeissä 28.11. Kuopion Introssa tai 29.11. Helsingin Apollossa. Ääntä vastaan taistelu on selätetty hetkeksi.