Pidä traumoistasi huolta

Olen vakuutunut, että koomikko, esiintyjä, käsikirjoittaja, sanoittaja, ohjaaja tai oikeastaan kuka tahansa taiteilija (kyllä, lasken osittain koomikot myös tähän kastiin) tarvitsee traumaattisia elämänkokemuksia. Ymmärtääkseen ihmistä, täytyy käydä läpi paljon ja tuntea paljon. Ollakseen hyvä taiteilija, EI tarvitse kuitenkaan kärsiä. En usko siihen, että vain onnettomat ihmiset voivat olla hyviä taiteilijoita. Kokemuksistaan voi ammentaa, mutta ei niissä tarvitse enää velloa. On ihan okei voida hyvin. Se helpottaa työntekoa. Masennus ja muut mielenterveysongelmat ovat eri asia, niissä vellominen ei ole oma valinta. Omaan mielentilaan ja hyvinvointiin voi kuitenkin suuresti vaikuttaa, pitämällä itsestään huolta, rakastamalla elämää ja itseään. Siinä on ainakin hyvä alku.

Monet ovat jo tehneet tämän ja kirjoittaneet oman versionsa mielenterveysongelmista, masennuksesta ja muista vaikeista asioista, joista esimerkiksi viihdealan ammattilaiset kärsivät. Robin Williamsin kuolema on koluttu monesta näkökulmasta. Enkä yritäkään edes tuoda omaa lusikkaani samaan puuroon. Minä en ole koskaan sairastanut masennusta. Pelkkiä ahdistustiloja ja paniikkihäiriöitä vain ja usein syystä. Ja olen aina ollut niin sanotusti plussan puolella, tehnyt työni ja ollut onnellinen. Itkin useasti sen päivän aikana. En Williamsia, jota en tietenkään tuntenut, vaan jotain muuta. Ehkä jotain omaa. Mutta mä olenkin tosi hyvä itkemään.

Trauman ei tarvitse olla suuri, jokaisella on se mitä on. Kuinka nautinkaan keskusteluista erään hyvän ystäväni (joka on myös näyttelijä) kanssa, jonka trauma oli se, ettei hänellä ole traumaa. Minun traumani ovat hyvin pieniä verrattuna monen muun ihmisen traumoihin, mutta ne ovat totta minulle. Ja voi kuinka hemmetin hyvä olen ollut niissä vellomaan. Vuosia. Ja joskus edelleenkin. Viimeistään humalaspäissäni tolkutin ihmisille kuinka sitä ja tätä häpeällistä olen kokenut tai tehnyt ja blaa blaa blaa. Mutta kaikki mitä on, on materiaalia. Ja siitä olen kiitollinen. Ilman sitä kaikkea, en olisi tämä ihminen nyt.

Yhden asian tiedän. Rakastan esiintyjiä, joiden sisälle näkee, edes vilaukselta.(Williams oli ehdottomasti sellainen) Rakastan sitä, että esiintyjä tai millainen tahansa taiteilija antaa itsestään jotain aitoa, jotain todellista. Paljastaa heikkouden. Mutta tärkeää on, että hän itse on päässyt sen yli. Jutun täytyy olla käsitelty, muuten se tuska on yleisölle liikaa. Ja missään traumassa ei tule velloa, sen enempää lavalla kuin arjessakaan. Ja ei, älkää käsittäkö väärin. Esimerkiksi koomikon ei tarvitse olla ”kantaaottava” (tajuan, että käytin juuri heittomerkkejä, jotka voidaan ymmärtää monella tavalla) ollakseen auki. Hyvinkin viihteellinen koomikko voi paljastaa oman heikkoutensa. Ja joskus ”kantaaottava” on vain ylimielinen, ihmisiä halveksuva ja itseään parempana pitävä, josta ei saa kiinni. Olen itse erehtynyt puhumaan asioista, joista en vielä ole valmis puhumaan. Tuloksena hiljaisuus. Ja onneksi tajunnut antaa olla. Muutaman vuoden päästä toivon pystyväni tekemään juttuja mistä vaan, mutta siihen asti pysytään kevyemmillä vesillä.

Aina joskus, ehkä kerran kuussa, minä vietän pillityspäivää. Märehdin ja vellon sitä surua mikä milloinkin on. Joskus itken rakkaudenkaipuuta, joskus sitä kuinka paska äiti ole ollut. Joskus typeryyttäni tai heikkouttani. Joskus jotain muuta. Vollotan kunnolla ja säälittelen itseäni. Ja yleensä jo iltaan mennessä kyllästyn itseeni. Mutta minä olenkin onnekas.

Tämä on elämä. Voitte jättää valituksen valomerkin jälkeen.

Vastaa