Silloin kun ensimmäinen lapseni oli syntynyt ja neuvolantäti tuli kotikäynnille, sanoin hänelle, että pelottaa. Minusta se oli normaalia, sillä onhan lapsen kasvattaminen aika iso juttu enkä kokenut missään nimessä olevani tasapainoisin, järkevin tai parhain yksilö siihen. Edellinen poikaystäväni oli usein huomauttanut, ettei kanssani voisi tehdä lapsia, koska en ollut siisti ihminen ja jätin usein tavaroita lojumaan. Myöskään äitini ei ole koskaan vaikuttunut epäkodinhengettäryydestäni, joten olin tottunut ajatukseen, etten ole naisihmiseksi kovinkaan pätevä. Ympärilläni oli äitejä, jotka olivat synnyttäneet luomuna, rakastivat ruoanlaittoa ja sisustamista ja olivat valmiita jäämään kotiin pienokaistensa kanssa vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kaiken lisäksi heillä tuntui olevan rautaiset hermot eikä kukaan koskaan korottanut ääntään tai tehnyt mitään väärää, ei pienintäkään virhettä. Itse tarvitsin synnytyksessäni kaikki mahdolliset kipulääkkeet ja se oli kamala kokemus. Mutta pian opin kertomaan tarinaa siitä, miten hankala synnytys minulla oli ja siitä syystä tarvitsin kaikkia niitä kipulääkkeitä… Etten vaan olisi huonompi kuin muut.

Sillä hetkellä, kun tunnustin neuvolantädille olevani peloissani, ymmärsin virheeni. Hän otti asian liian vakavasti. Ei suinkaan lohduttanut. Eikä sanonut kertaakaan, että ”tuo on ihan normaalia, kaikkia pelottaa.” Siltikään en oppinut sitä, minkä moni tuntuu oppineen: piilottamaan pelkoani ja esittämään, että kaikki on hallussa.

Mitä vanhemmaksi itse tulen ja mitä enemmän äitejä tunnen, sitä enemmän kuulen tästä pelosta.

Mitä jos en olekaan hyvä äiti? Mitä jos pilaan lapseni? Mitä jos lapseni käyttäytyy tuolla tavalla, koska minä olen tällainen? Tai mitä, jos se ja se juttu silloin ja silloin pilasi tämän yksilön ja nyt se ei pärjää!?!? Miksi minun lapseni käyttäytyy huonosti? Mitä jos sitä kiusataan? Tai vielä pahempaa, mitä jos se on se kiusaaja? Mitä jos me ei vaan koskaan löydetä yhteyttä ja siitä tulee sen takia narkkari? Mitä, jos minä en jaksakaan? Mitä jos jonain päivänä huomaan, että minä olenkin se äiti, joka uupui, masentui tai lähti?

Sen sijaan, että äidit toisiaan tavatessaan puhuisivat uusista lastenvaatteista tai siitä miten koti sisustetaan, heidän pitäisi puhua siitä, kuinka rankkaa heillä on. Lähes kaikki äidit rakastavat lapsiaan. (Kyllä, lähes.) Siitä ei tarvitse puhua. Sitä ei tarvitse korostaa. Sen sijaan, että hoemme toisillemme mantroja, kuten: ”Katsokaa nyt tuota meidän pikkuista kuinka suloinen se on…”, meidän pitäisi sanoa:” Niin sairaan ärsyttävä vaihe tää kyselyvaihe? Voisko joku muu vastailla tolle lapselle, kun mun tekee mieli vaan sanoa, että HILJAAAAAAAAA! Ja juosta karkuun!”

Kyllä. Rohkea väitteeni on: Kaikkia äitejä ärsyttää omat lapset. (Naapureiden lapsista puhumattakaan.) Kaikki äidit kypsyvät välillä kaikkeen tähän paskaan. Ja kyllä, kaikkia äitejä pelottaa.

Ja lopuksi. Minua pelottaa. Edelleen. Lähes joka päivä sanon tai teen jotain väärin. Ja koitan lohduttautua lauseella: Jokaiselle tulee trauma. Koitetaan vaan antaa eväät niiden purkamiseen.

Go äidit: Enemmän valitusta, enemmän suoraa puhetta!

KUMOTAAN PYHÄN ÄIDIN MYYTTI YHDESSÄ!

ps. Olen vakuuttunut, että myös isät pelkäävät. Uskon, että heidän on helpompi valittaa lapsistaan. Se on ok.