Musta tuli freelancer, koska muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut. Halusin teatterialalle, mutten näyttelijäksi (ei minusta siihen olisi ollutkaan) ja ensin päädyin ohjaamaan ryhmiä, sitten opettamaan ja myöskin keikkailemaan erilaisissa kokoonpanoissa. Niin vain tapahtui ja näissä hommissa ei kuukausipalkkaisia töitä ole olemassakaan. Ja totta on myös, että haluan elää näin, juuri näitä asioita tehden. Ainoa varjopuoli on, että jatkuva pelko ja huoli tulevaisuudesta on läsnä ja sitä vastaan taistelu vie myös voimia.

Näin jouluna on ollut ihanaa olla lomalla lasten kanssa ja silti joka hetki kun olen lomalla, olen myös hyvin tietoinen siitä, että rahaa ei ole tulossa. Olen ollut koko ikäni pienituloinen ja valitsen sen aina mieluummin kuin sellaisten töiden tekemisen, joihin näännyn henkisesti. Mutta silti, kun alan lähestyä neljääkymmentä, mielen perukoille hiipii salaa ajatus: ”Eiks mun jo tässä vaiheessa pitänyt pärjätä vähän paremmin???” Samalla katselen facebookista, kun tuttavaperhe on lomalla Karibialla ja tajuan etten pysty tuohon ehkä ikinä.

Olen lukenut varmaan kaikki mielen tasapainon oppaat. Ajattele positiivisesti! Luot ajatuksillasi oman todellisuutesi! Usko itseesi! Pelko ei saa saada sinua blaa bla blaa blaa. Ja minä uskon niitä kaikkia ja koitan pysyä kaidalla tiellä. Uskon siihen, että tämä on oikea tie ja näin kaiken tulee tapahtua. Universumi pitää minusta huolen. Mutta pakko myöntää, että tässä vaiheessa vuotta, kun kalenteri näyttää tyhjältä, pelko hiipii sänkykaveriksi. Siltä yrittää sulkea silmät, mutta siinä se on. Läsnä jatkuvasti ja pystyt pitämään sen loitompana vain voimakkaalla mantralla: töitä tulee paljon, ensi vuodesta tulee vielä parempi, kaikkea hyvää on luvassa. Ja joinakin öinä se auttaa. Toisina taas ei.

Ja mitäpä siihen sitten? Hanki tavallinen työ. Tee jotain muuta. Jotain tasaista ja turvallista, joka pitää pelon poissa. (Jos se nyt näinä aikoina on mahdollista) Niin. Ensi keväänä allekirjoittaneella on plakkarissa kaksi korkeakoulututkintoa. Ja aika paljon työkokemusta. Ja sokea usko siihen, että tässä kaikessa olen parhaimmillani ja hyvä. Ja melko varmasti täydempi kalenteri kuin tällä hetkellä. Niin kuin aina ennenkin. Ja kaikki on hyvin, kunnes tulee kesä ja hiljaista ja jälleen yöt tuntuvat vähän pidemmiltä ja yksinäisemmiltä. Ehkä tämä ei tule koskaan loppumaan. Ehkä.

Mutta tänä iltana jälleen (hengitän syvään, ehkä meditoin, ehkä luen Byrneä) olen kiitollinen. Ihan kaikesta. Koska onhan tämä ollut ihan hemmetinmoinen matka. Eikä kaikkea tällaista moni pääse kokemaan. Mielettömiä keikkoja, ihmisiä, oppilaita ja välillä käsittämättömiä notkahduksia, muttei niitäkään voi vaihtaa pois. Kuten Keith Johnstonen kuulin useasti painottavan: You have to fail to be able to learn. Joten ehkä ne hetket, kun antaa pelolle vallan ja pillittää valtoimenaan peiton alla, onkin vaan ihan tarpeellisia. Ehkä ne on niitä hetkiä, jotka on käytävä, että voi taas oppia. Ainakin jotain itsestään tai vaikka siitä kuinka monenlaisia itkunyyhkäyksiä ihminen voi suustaan päästellä.
Joten kiitos, kiitos, kiitos. Next year I will be a Superstar!