Ehkä johtuu ikuisesti kolhiintuneesta itsetunnostani tai sitten siitä, että olen järkevä, etten koskaan koe tietäväni asioista tarpeeksi. Voisin antaa fiilispohjalta useitakin lausuntoja esimerkiksi politiikasta tai etenkin maailman tilanteesta, joka valuu tällä hetkellä aina vain alemmas. En kuitenkaan anna, koska tiedän, etten tiedä asioista tarpeeksi.
Luulen, että esittävän taiteen maailma on siihen kuulumattomalle niin suuri mysteeri, että outoja oletuksia siihen kuuluvista ihmisistä tehdään jatkuvasti. Aloitin stand upin 2012. Se aloitetaan harjoittelemalla ilmaiseksi itse kirjoittamiaan juttuja ensin treeniklubeilla ja jos on riittävän hyvä, voi saada open mic -spotteja ammattilaisklubeilta. Näiden kesto on alussa 5 minuuttia, myöhemmin 10 tai 15. Minulla oli ilo ja kunnia saada jo hyvin varhaisessa vaiheessa mahdollisuuksia tehdä pidempiäkin spotteja ja olen saanut kunnian olla esiintymässä jo ammattilaisen roolissa hyvin nopeasti. Vaikka olen ottanut tekemiseni hyvinkin vakavasti ja haaveillut ammattilaisuudesta ensi hetkestä lähtien, en ole koskaan kenenkään (ainakaan selvinpäin ollessani) antanut ymmärtää, että olisin tehnyt sitä alusta alkaen työkseni. Suuri osa ihmisistä tuntui kuitenkin olettavan minun olevan alusta alkaen jonkin sortin asiantuntija. Ja tähti, jonka elämä on pelkkää juhlaa. Ja tietysti osaan hommani, loistavasti.
Kuulin askelia takaani, joku naapuri (nuori mies) tuli samaan aikaan ovesta sisään. Yritin kävellä nopeasti, mutta ennen kuin ehdin nurkan taakse käytävässä, hän aloitti. ”Iltaa. Olitsä iltavuorossa?” ”No en, mä olin … öö.. mä olin keikalla.” (Olen aina ollut todella huono valehtelija. Olisin voinut vastata kyllä.) ”Ai, kenen keikalla?” ”No… mun omalla.” (Odottava hiljaisuus) ”No mä teen stand upia.” ”SIIS MITÄ? Siis niinku Niko Kivelä? Siis mikä sun nimi on?” (Miks sä kysyt? Mun nimi ei tule sanomaan sulle mitään…) ”Johanna Tohni ja joo, siis, tavallaan niinku Niko Kivelä…mut en.” (Hänen ilmeensä on pettynyt) ”Ai, okei. No mä kirjotan sen tänne ylös. Hei tuutko mun synttäreille esiintyyn?” ”Ööö.. no siis.. no millon ne on?” ”Huhtikuussa, mut mä voin vaihtaa sen päivän ihan sen mukaan miten pääset.” (Sä et edes oo koskaan nähny mua lavalla, saatan olla aivan paska.) ”No joo.. kattellaan. Mä oon aika kiinni viikonloput… Mun täytyy mennä..)
Stand upin maailma on villi kenttä. Alalle ei voi koulutautua, kuka vaan voi alkaa harjoittelemaan ja katsojille koko homma on suuri ja pelottava universumi, jossa lavalle kerran hypänneet ovat saaneet suuren viisauden. Joskus asia on näin. Joskus joku, joka on ollut lavalla vain kerran, tietää teoriassa paljon. Joku jo vuosia tehnyt ei välttämättä ymmärrä teoreettisesti mitään, tietää vain että näin kun teen, niin hyvin menee. Joku vuosia tehnyt saattaa olla edelleen huono ja joku juuri aloittanut aivan älyttömän kova. Monilla on pokkaa sanoa mielipiteensä vahvasti ja esiintyä asiantuntijana heti alkumetreillään. Moni kokenut aloittaa edelleen lauseensa: ”Tää on nyt vaan mun mielipide…”
Se mikä minua hämmästyttää ja ärsyttää edelleen, on oma reaktioni. Se nolous, kun joudun paljastamaan ihmisille, etten tiedä vieläkään kaikkea. Minun ei vielä kuuluisikaan olla ammattilainen. Stand upiin kuuluu lavalla olemisen lisäksi kirjoittamista, treenaamista ja jatkuvaa juttujen muokkaamista ja etsimistä. Silti sen oppii vain ja ainoastaan tekemällä (tämän mielipiteen esitän asiantuntijana). Keskiarvon laskemalla olen ollut lavalla noin yhden työtuntiviikon (onks tää sana) verran ja osan ajasta työharjoittelijana. Pitäisitkö viikon töissä ollutta, aikaisempaa alan koulutusta vailla olevaa henkilöä asiantuntijana? Minä en. Vaikka kyllä me aina enenmmän tiedetään, kuin ne, jotka eivät ole lavalla käyneetkään. Toivottavasti ainakin. Silti meiltä saa aina kysyä mielipidettä, kunhan selvittää vastaajan ammattitaidon, kokemuksen tai taustan. Näin ainakin itse tekisin.
ps. Onneksi kohta on syksy ja pääsen mukaan isojen ihmisen kuvioihin entistä kovemmin. Sitten ei tarvitse minunkaan nolostua enää niin kovin. Ja kyllä, kerron sitten kun kuviot alkaa… puss!