Itsetunto ei ole ulkonäköasia

”Sä oot ollu nätti!” ”Sä oot näyttäny samalta, kuin muutkin tuohon aikaan!” Totta. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, minkälainen itsetunto mulla oli tuohon aikaan.

Nyt, 38 vuotiaana ja kaksi lasta synnyttäneenä, saan usein vastakaiselta sukupuolelta huomiota. (Jos se nyt on mittari millekään.) Painan tällä hetkellä 64 kiloa (oh no, ylipainorajalla) ja tissit on D-kuppiin turvonneet kilojen myötä. Olen tyytyväinen, no suurinpiirtein tyytyväinen vartalooni ja pidän itseäni hyvännäköisenä mimatsuna. Tätä enemmän pidän aivojeni toimintakyvystä ja siitä, että olen viimeisten 10 vuoden aikana löytänyt asioita, joissa olen hyvä. Olen nimittäin omasta mielestäni hyvä olemaan hauska. Stand up -koomikkona matkaa huippuammattilaisuuteen on, mutta niin kuuluukin olla näin vajaan 3,5 vuoden jälkeen. Olen myös erittäin hyvä opettamaan improa ja vetämään vuorovaikutuskoulutuksia. Olen myös hyvä improvisaatiolaulaja ja -näyttelijä. Noin. Sanoin sen julkisesti. Minä olen hyvä. (Ja oon suomalainen ja sanoin sen silti, OMG!) Ja tämä kaikki edellämainittu (sekä muutama muu asia) vaikutaa siihen, että olen kiinnostava. Sillä tiedän olevani joissain asioissa hyvä ja olen sinut itseni ja omien puutteiteni kanssa. Minulla on itseluottamusta sekä itsevarmuutta.

Mitäs tässä sitten asiasta lääryämään? Koska minulta on usein kysytty, millainen olin nuorena. Ja kun alan kertoa siitä, etten koskaan kiinnostanut poikia enkä ollut suosittu kaveri ennen kuin joku tutustui minuun kunnolla ja huomasi, että olen mukava. (Huomattavasti ulkonäköä tärkeämpää!, mutta ei tietenkään lohduta ihmistä joka haluaa olla myös viehättävä). Mutta syy miksi en ulkonäöllisesti kiinnostanut ketään oli se, että minulla oli aivan jumalattoman surkea itsetunto eikä minkäännäköistä itseluottamusta. Olin myös ujo (ja olen sitä joissain tilanteissa edelleen). Olin myös aivan pihalla omasta elämästäni ja omasta kehostani. Kankea ja tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi (vaikken sitä ollut). En uskaltanut tavoitella unelmiani (en uskaltanut kertoa niistä edes kenellekään ääneen)… Ja kaikki tuo epävarmuus ja ahdistus tekee ihmisestä epäviehättävän. Valitettavasti, mutta niin se vain on.

”Mä haluaisin olla mukana tossa jutussa. Miks ei se huomaa? Siis en mä voi kattookaan siihen päin, ettei se vaan huomaa. Koska jos se huomaa, että mua kiinnostaa ja se ei haluu, et mä oon mukana, niin se on supernoloo. Tai jos se näkee, et mä haluun olla mukana eikä kehtaa olla sit ottamatta mua, niin sit mä en ikinä tiiä oonks mä mukana säälistä vai siks et oisin hyvä. Ei helvetti. Mä vaan sanon ettei mua kiinnosta.” – Johanna 0-26 v (ja välillä -38v)

Miksi olin epävarma? Koska en tuntenut olevani missään hyvä. En osannut yläasteen jälkeen mitään hyvin. Olin hyvä laulaja koulussa, mutta äänihuulikyhmyt veivät todellakin laulutaidon mennessään enkä jaksanut panostaa asian hoitoon. Joten aikaisemmin identiteettiini oli kuulunut yksi asia, jossa olin tuntenut itseni erittäin hyväksi. (Kiitos musaopeni Tuija Kurjen, joka otti minut hoiviinsa ja kannusti minusta stipendin arvoisen laulajan yläasteella!) Äänen menetyksen jälkeen olin vain keskiverto. En missään hyvä, monissa asioissa surkea. Ja jos aivan totta puhutaan, ennen äänen menetystäkään itsetuntoni ei ollut ihan huippuluokkaa, mutta se on toinen asia se.

Nykyään opetan vuorovaikutusta. Ihan niitä perusasioita, joita ihmisten välisissä tilanteissa tapahtuu ja niiden havainnoimista. Ja yksi asia, jota usein oppilailleni painotan (jotka ovat minua usein 20 vuotta nuorempia, mutta ”aikuisia”) on tämä: Koita löytää edes yksi asia, jossa olet hyvä. Sano se ääneen ja ole siitä ylpeä. Sitten laitan ne piruparat pelaamaan ”mistä pidät itsessäsi?” -peliä. Siinä täytyy ääneen luetella parille asioita joista pitää itsessään, muutaman minuutin ajan. Tuskallista suomalaisnuorille.

Joten juuri kun hetki sitten postasin itsestäni nuoruuskuvia todisteeksi facebookiin, en laittanut niitä siksi, että joku voisi kehua ulkonäköäni. Se ei muuta silloista itsetuntoani millään tavalla. (Ja nykyään itsetuntoni on ihan kohdillaan, mitä vanhemmaksi tulen, sitä kivempaa mulla itseni kanssa on 😉 ) Mikään mitä ajattelen itsestäni jälkeenpäin ei muuta sitä asiaa. Mutta se tekee minusta ehkä viisaamman äidin (toivottavasti) ja paremman opettajan.

Löydä leiviskäsi. Kaiva esiin se, missä oot hyvä ja varjele sitä, kerro siitä kaikille ja kehitä itseäsi eteenpäin. (Ja pelaa mistä pidät itsessäsi? -peliä!)

 

Vastaa