Ujot ihmiset, menkää kotiinne!

Toivottavasti se valitsee mut. Toivottavasti se valitsee mut. Jos se ei valitse, niin mä en kestä. Mua ei kyllä ikinä valita mihinkään. Mä niiiiiiiiiiin haluaisin, että se valitsis mut.

 Tuttu mantra soi päässä ja katse on tiiviisti kengänkärjissä. Olin ujo ja minulla oli huono itsetunto, joten valintatilanteissa oli helpompi esittää, ettei oikein edes kiinnostanut tulla valituksi. Paljon pienempi riski silloin, jos ei tulekaan valituksi. Ei ainakaan kukaan luule, että olisin ollut kovin kiinnostunut. Ei ainakaan tule nolo olo. Kenenkään ei tarvitse sääliä sitten. Voi tuota raukkaa, kun luuli, että se voitais valita. Valita mihin? No mihin vaan. Bestiksesksi, joukkueeseen, järjestäjäksi, pariksi tai esiintyjäksi.

Luulen, että ujoja ihmisiä on ainakin kahta lajia. Heitä, jotka ovat ujoja ja arkoja ja mielellään jättäytyvät kaikessa taka-alalle. Sitten ollaan me. Me, jotka haluttaisiin olla toisten edessä, huomion keksipisteenä, mutta riskit ovat liian suuret. Mitä jos olen sittenkin huono ja arvoton, enkä sellainen kuin oma kuvitelma pään sisällä minusta itsestäni antaa ymmärtää?

Menneisyyden ujo minä symppaa kaikkia ujoja lapsia. Haluaisin auttaa heitä kaivautumaan kuoresta esiin. Melkein väkisin potkisin heitä eteenpäin. Ettekö te tajua, kuinka paljon tässä menee teillä aikaa hukkaan? Itsellä meni vuosia ja taas vuosia ennen kuin uskaltauduin tunnustamaan asioita edes itselleni. Ja taas meni vuosia ennen kuin uskalsin kertoa kaikille muille, että minä se vaan haluaisin olla esiintyjä. Ihan sillä lailla muiden edessä olla ja loistaa.

Mutta ehkä se on ihan hyvä, että ujoilla kestää kauemmin. Jos he siis edes haluavat olla mukana menossa ja esillä. Tulee ainakin todistettua itselleen, että tätä olen halunnut niin suunnattomasti, että olen ponnistellut asioiden eteen paljon enemmän kuin sellainen ihminen, jolle tämä on helppoa. Ja työn tekeminen asioiden eteen ei ole koskaan turhaa. Vaikka olisihan senkin voinut aikaisemmin uskaltaa aloittaa.

Ujot ihmiset. Älkää menkö kotiinne. (Paitsi jos haluatte, tietty). Tehkää niitä asoita, joista unelmoitte. Lava voi olla juuri sinun paikkasi eikä ujous ole mikään häpeällinen merkki siitä, että kuulut nurkkaan.

Terveisin ujo, josta tuli stand up –koomikko ja ehkä juuri ujoutensa vuoksi hyvä teatteriope.

 

Kerro terveiset lapsille

Muistan kun vuonna 2008 osallistuin paneelikeskusteluun isien oikeuksista avioeron jälkeen. Paneelissa istui pari miesasiamiestä, jotka kertoivat, että naiset tekevät ex-miehilleen tahallaan kiusaa estäen heidän isyytensä. Joillakin on kuulemma tapana leimata ex-miehet pedofiileiksi, jotta saisivat lastensa yksinhuoltajuuden. (Sillä hetkellä mietin vain kaikkia niitä hyväksikäytettyjä tyttöjä ja naisia, joihin elämäni aikana olen törmännyt. Teki mieli karjaista salissa, että kyllä niitä pedofiilejä on tämä maa pullollaan. En karjaissut. ) Muistan myös oman kommenttini, joka myöhemmin päätyi myös paikalliseen aamuiseen lehtijulkaisuun. Totesin, että jos lapsensa isälleen jättävien äitien demonisointi loppuisi, isillä olisi varmasti enemmän oikeuksia lastensa suhteen. Lapsensa hylkäävät äidit, rotunsa julmimpia yksilöitä?

 Tutkin kandissani vuonna 2009 äitiyden representaatioita suomalaisissa lastennäytelmissä. Kiinnostuin näistä representaatioista katsoessani lasteni kanssa Nalle Puh –elokuvia. Nalle Puhin ainoa tunnistettava naishahmo on yksihuoltajaäiti Kengu. Kengun lempipuuhaa ovat ruoanlaitto, leipominen ja siivoaminen. Kengulla on jopa oma biisi, jossa lauletaan siivoamisesta. Minä vihasin Kengua. Suomalaisissa lasten näytelmissä äitiyden kuva ei ollut kovinkaan paljoa Kengua kummoisempi. Tai ainakin äidit yritettiin tähän myyttiseen kodinhoitoa jumaloivaan hengettäreen aina palauttaa.

 Olin jo tuohon aikaan huolissani siitä, miksi meidän kuvastossamme ei ole tavallisia äitejä? Sellaisia, joita ärsyttää kaupassa hepuloiva lapsi niin paljon, että sille sadatellaan uhkauksia kuiskaillen hampaiden välistä. Sellaisia, joita ei aina kiinnosta lasten kysymykset, joita tulee 250 päivässä. Sellaisia, jotka on lapsen itkuun niin väsyneitä, että itsekin haluavat huutaa ja parkua keskellä olohuoneen lattiaa (ja joskus myös tekevät niin). Sillä uskon, että näiden äitien puuttuminen esimerkiksi mediarepresentaatioista, demonisoi nämä tavalliset äidit. Ja tavallisen äidin puuttuminen kulttuurisista kuvastoistamme, lisää äitien paineita.

Ja edelleen vuonna 2016 perheestään erossa oleva äiti, työtä tekevä äiti, matkusteleva äiti tai huilaava äiti on pöyristyttävä olento. Äiti, joka myöntää huoltajuuden isälle, on jotain luonnonvastaista. Itse olen kokenut siitä oudoksunnasta osani, sillä erossa lasteni isä sai puolet huoltajuudesta, joka toisen viikon, jonka minä menetin lasteni lapsuudesta. Vapaaehtoisesti. Mitä kaikkea kokevatkaan ne äidit, jotka eivät syystä tai toisesta jää huoltamaan omia lapsiaan?

 Älä koskaan oleta. Kysy.

Tähän loppuun jaan tekstin vuodelta 2008 (tai 2009). Se on täysin fiktiivinen, mutta se voisi olla totta.

 

 

Kerro terveiset lapsille

Se ajatus oli kypsynyt sisälläni jo pitkään. Enää en pelännyt, mitä muut ihmiset sanoisivat. Pelotti ainoastaan se, miltä minusta tuntuisi, kun se olisi ohi. Kuinka hulluksi sitä tulisi, kun ikävä hyökkäisi päälle ja painaisi tyynynsä kasvoilleni. Kaikki oli valmista lähtöä varten. Olin varannut hotellihuoneen edellisenä iltana ja ilmoittanut, että saapuisin myöhään. Halusin laittaa lapset nukkumaan vielä viimeisen kerran. Laulaa unilaulun ja peitellä, istua hiljaa vieressä ja lopuksi suukottaa. Silittää pieniä päitä. Vaikka tiesin tekeväni tämän kaiken viimeistä kertaa, en ajatellut tekeväni niin. Sillä hetkellä en voinut ajatella mitään, sillä tiesin musertuvani pieniksi palasiksi, jos antaisi itselleni luvan ajatella asiaa. Oli parempi olla vain pää tyhjänä. Tultuani lastenhuoneesta menin hetkeksi parvekkeelle. En yleensä polttanut tupakkaa, mutta sillä hetkellä tuntui hyvältä tehdä poikkeus. Leo istui olohuoneen sohvalla, eikä nytkään nostanut katsettaan telkkarista. En minä siihen olisi uskaltanut katsoakaan. Menin vain hänen ohitseen niin kuin olin aina mennyt. Katsomatta. Ulkona oli kylmä. Ei vielä pakkasta, mutta tänä yönä se varmasti tulisi. Huomenna saattaisi sataa lunta. Pojat olisi siitä varmasti innoissaan. Minä en olisi sitä näkemässä. Ei. Ei ajatella sitä nyt. Ei vielä. Vedin savua henkeeni niin, että alkoi yskittää. Katsoin parvekkeen ikkunasta sisälle. Leo oli mennyt jo nukkumaan. Ei kauaa, kun se jo kuorsaisi. Pian. Pian voin lähteä. Odotin vielä hetken ja menin sitten sisälle. Olin pakannut laukkuni valmiiksi ja vienyt ne salaa alakerran kellarikomeroon odottamaan. Menin makuuhuoneen ovelle ja kuuntelin. Leo kuorsasi. Avasin oven ja katseli hetken nousevaa ja laskevaa möykkyä peiton alla. Suljin oven. Lastenhuoneen oven kohdalla pysähdyin. Käteni jäätyi kahvaan kiinni. En voinut katsoa sisälle. Alavatsan kiristävä tunne kasvoi. Irrotin käteni väkisin ja puin nopeasti päälleni. Avasin ulko-oven hiljaa ja astuin rappukäytävään. Hyvästi. Suljin oven enkä katsonut enää taakseni. Kyyneleet polttelivat silmäluomien takana, mutta en uskaltanut itkeä. Ei vielä. Vielä en ole tarpeeksi kaukana. Turvassa.

                                                            Kirjoitettu       2008

 

Isä meidän

 

Lukuohje: Olen kirjoittanut tämän tekstin heteronormista käsin. Termit äiti ja isä voi korvata halutessaan millä tahansa kahta vanhempaa tarkoittavalla termillä.

Vuonna 2006 tein virheen. Olin ollut näyttelijänä kaverini proggiksessa, itselläni oli vuoden ikäinen tyttö ja toisella näyttelijällä saman ikäinen lapsi. Ensi-iltabileissä sanoin vastanäyttelijän lapsen isälle: “Kiitos, kun oot hoitanut teidän tyttöä, että ollaan päästy tekeen tää proggis.” Ja hän vastasi minulle juuri niin kuin kuuluukin. “Voi vittu se on mun oma lapsi.” Hävetti. Olin tehnyt klassisen mokan. Kiittänyt lapsen isää sellaisesta asiasta, minkä pitäisi olla itsestään selvää. (Ja vielä kaiken lisäksi oma puolisoni oli ollut yhtä paljon oman lapsensa kanssa…) Mutta toisaalta, kiittämiseen syyllistyminen on hyvin yleistä sillä osallistuvat isät ylistetään kuoliaiksi.

 Minulle tasavertaisesti osallistuva isä kumppanina on ollut täysin itsestäänselvyys. En olisi koskaan perustanut perhettä ihmisen kanssa, josta olisin voinut edes epäillä, ettei hän olisi yhtä paljon lapsen kanssa jo vauva-ajasta lähtien. En olisi koskaan voinut kuvitella olevani vanhempana ylivertaisempi tai tärkeämpi. En olisi koskaan halunnut olla sitä. En edes luota itseeni kasvattajana tarpeeksi, ollakseni kaikesta vastuussa yksin.

Ja kyllä, nainen ehkä imettää muutaman kuukauden, mutta se on vain osa lapseen liittyvää todellisuutta. Vanhempainvapaalle jää edelleen hyvin pieni määrä isistä. Monet perustelevat tämän taloudellisilla syillä. Itse en usko tähän. Uskon, että edelleen on huomattavan paljon miehiä, jotka on kasvatettu “miehiksi”, perheen elättäjiksi, jotka ovat lasten kanssa vain huvipuistomatkoilla, näyttämässä kuinka pidetään hauskaa ja silloin tällöin kysyvät äideiltä; ”koska ne perunat laitetaan kiehumaan??”, sillä tänään on iskä luvannut auttaa.

 Silloin tällöin kohtaamme isän, joka on isä. Isän, joka tuntee lapsensa, koska on ollut tämän kanssa arkena. Tai tietää minkälaista on herätä 15 kertaa yössä oksentavan lapsen tahdissa ja käpertyä pienen sängyn toiseen päähän nukkumaan viideksi minuutiksi. Isän, joka ottaa lapselle tulleen lääkärikutsun ja merkkaa sen omaan kalenteriinsa. Isän, joka vastaa opettajan viestiin neuvottelematta äidin kanssa.

 Silloin tällöin näemme miehen lapsineen puistossa ja me menemme sekaisin. Päiväkodin tädit alkavat lässyttää. Opettajat punastelevat. Kaupassa mummot kommentoivat: “Onpa ihanaa, että isitkin joskus käy kaupassa. Onko teidän äiti kipeänä/sairaalassa/kuollut?” Me menemme sekaisin, kun mies tekee sen mitä hänen kuuluukin tehdä. Sillä nykypäivänä, 2010-luvulla, kun meillä on rajaton pääsy ihmisen kehittämiin tietoverkkoihin, ei ole enää mitään syytä, miksi isä ei osallistuisi kaikkeen perhe-elämään täysin tasapuolisesti. Mikään tutkimus ei osoita, että siitä olisi haittaa. Kukaan ei kärsi, päinvastoin ihan jokainen yksilö hyötyisi.

  Älkää YLISTÄKÖ isejä siitä, että he suorittavat normin. Älkää myöskään SYYLLISTÄKÖ äitejä siitä, että antavat iseille tämän mahdollisuuden. Tasa-arvoinen vanhempi ei ole tossun alla. Kaksi aikuista ihmistä ovat tehneet sopimuksen siitä, että jaetaan tämä kaikki yhdessä. Ihan niinkuin kahden aikuisen ihmisen kuuluukin, jakaa kaikki, jos sille tielle ovat lähteneet.

Meidän äiti on parempi kuin teidän äiti

Se alkoi jo raskausaikana, järjetön kilpailu äitiydestä. Siinä ei todellakaan kilpailtu sillä, kuka on tervepäisin äiti ja kenellä on yhteys omaan lapseen. Kilpailu käytiin siitä, kuka lihoi vähiten, kuka ei juurikaan voi pahoin, kuka jaksaa tehdä asioita raskaana ollessaan ja synnyttää hiukan ennen laskettua aikaa…

 Minä lihoin 20 kiloa, olin väsynyt, menin yliajalle, itkin lääkärin vastaanotolla krokotiilin kyyneleitä, sanoin, että vituttaa kun vauva ei synny… sain diagnoosin: exhaustio. Paperilla karun näköinen sana. Unohdin, että ei saa sanoa ääneen, ettei pidä raskaana olemisesta. Raskauden aikana naisen pitää kukoistaa ja juhlia sisällään olevaa elämää. Minä inhosin sitä lähes koko ajan. Olin väsynyt ja huonovointinen valas, lihoin (ihan mässäilemällä) suunnattomasti, selkää särki. Kaiken lisäksi kaipasin alkoholia ja tupakkaa ja kaikkia niitä kiellettyjä ruoka-aineita, varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Lapsi syntyi 3 päivää lasketun ajan jälkeen. Synnytys käynnistettiin, koska olin itkenyt lääkärin vastaanotolla ja sanonut etten ”jaksais enää yhtään olla raskaana ja valas.”

Olin huono synnyttäjä, sain trauman. Imetyskin meni päin helvettiä. Joko jännitin liikaa ja maitoa ei tullut tarpeeksi tai sitten maitoa ei tullut tarpeeksi ja jännitin liikaa. Joka tapauksessa äidinmaidonkorvikeella mentiin. Oih, se huonon omantunnon määrä kaikista hyvistä tutkimuksista riippumatta. Se oli murskaavaa. Vauva-ajan lempikilpailuitani on: kuka imettää pisimpään, muttei liian pitkään. Sitten on: 1)Kenen lapsi kääntyy ekana? 2) Kenen lapsi konttaa/nousee seisomaan/ kävelee ekana? 3)Kenen lapsi saa hampaita ekana? 4)Kenen lapsella on eniten allergioita? (Kyllä, jotkut kisaavat myös tässä sarjassa)

 Mihinkään näistä ominaisuuksista ei oikeastaan voi vaikuttaa, näin myös muille hoetaan. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa. Mutta silti jokainen on salaa edes hiukan tyytyväinen, jos voittaa kilpailun…

 Suurin virhe, jonka tuore äiti voi tehdä, on etsiä vertaistukea tai sidosryhmiä verkosta. Kyllähän me kaikki tiedetään, kuinka netissä keskustellaan. Järkevä ihminen sitä voi suodattaa, mutta juuri synnyttäneet, tuoreet äidit, harvemmin ovat järkeviä. Tuoreet äidit ovat hormonikimppuja, herkkiä kaikelle arvostelulle. Kommenttikenttään on helppo heittää lause tsempiksi ja oman vahvuuden korostukseksi. ”Ollaan omia itsejämme, maalaisjärki ja äidinvaisto blaa blaa blaa…” Aika moni kommentoijista kokee itse kuitenkin samoin; pelkää olevansa huonompi kuin muut.

Minä en ole päässyt helpommalla kuin muut. Ja edelleenkin, aina hetkittäin, odotan pieniä vihjeitä ja merkkejä siitä, että lapseni olisivat erinomaisia edes jossain. Mikään heidän erityisyytensä ei ole kuitenkaan minun ansiotani. Minä en saa heitä musikaalisiksi, hyviksi koulussa tai liikunnallisesti lahjakkaiksi. Voisin kasvattaa heidät hyväkäytöksisiksi, mutta siinä olen epäonnistunut. On ihan tuurista ja tuulesta kiinni millä tavalla ulkomaailmassa käyttäydytään. Joskus mallikkaasti, joskus ihan päin helvettiä. Ei voi äidin taidoilla kehuskella.

 Mutta vaikka me ollaan tilastoissa keskellä ja vaikka me mokaillaan runsaasti, niin ainakin meillä on hauskaa. Suurimman osan ajasta meillä on pirun hauskaa.

 Lopetetaan kilpailu, ollaan rehellisiä ja ollaan kannustavia toisillemme! Äitiys ei ole kilpailu. Se on hiton vaikea homma. Vertaistuki ja lempeys itselle ja muille ovat todellakin ehtoja selviytymiselle! Go äidit, GO!

Pelottavaa olla äiti!

Silloin kun ensimmäinen lapseni oli syntynyt ja neuvolantäti tuli kotikäynnille, sanoin hänelle, että pelottaa. Minusta se oli normaalia, sillä onhan lapsen kasvattaminen aika iso juttu enkä kokenut missään nimessä olevani tasapainoisin, järkevin tai parhain yksilö siihen. Edellinen poikaystäväni oli usein huomauttanut, ettei kanssani voisi tehdä lapsia, koska en ollut siisti ihminen ja jätin usein tavaroita lojumaan. Myöskään äitini ei ole koskaan vaikuttunut epäkodinhengettäryydestäni, joten olin tottunut ajatukseen, etten ole naisihmiseksi kovinkaan pätevä. Ympärilläni oli äitejä, jotka olivat synnyttäneet luomuna, rakastivat ruoanlaittoa ja sisustamista ja olivat valmiita jäämään kotiin pienokaistensa kanssa vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kaiken lisäksi heillä tuntui olevan rautaiset hermot eikä kukaan koskaan korottanut ääntään tai tehnyt mitään väärää, ei pienintäkään virhettä. Itse tarvitsin synnytyksessäni kaikki mahdolliset kipulääkkeet ja se oli kamala kokemus. Mutta pian opin kertomaan tarinaa siitä, miten hankala synnytys minulla oli ja siitä syystä tarvitsin kaikkia niitä kipulääkkeitä… Etten vaan olisi huonompi kuin muut.

Sillä hetkellä, kun tunnustin neuvolantädille olevani peloissani, ymmärsin virheeni. Hän otti asian liian vakavasti. Ei suinkaan lohduttanut. Eikä sanonut kertaakaan, että ”tuo on ihan normaalia, kaikkia pelottaa.” Siltikään en oppinut sitä, minkä moni tuntuu oppineen: piilottamaan pelkoani ja esittämään, että kaikki on hallussa.

 

Mitä vanhemmaksi itse tulen ja mitä enemmän äitejä tunnen, sitä enemmän kuulen tästä pelosta.

Mitä jos en olekaan hyvä äiti? Mitä jos pilaan lapseni? Mitä jos lapseni käyttäytyy tuolla tavalla, koska minä olen tällainen? Tai mitä, jos se ja se juttu silloin ja silloin pilasi tämän yksilön ja nyt se ei pärjää!?!? Miksi minun lapseni käyttäytyy huonosti? Mitä jos sitä kiusataan? Tai vielä pahempaa, mitä jos se on se kiusaaja? Mitä jos me ei vaan koskaan löydetä yhteyttä ja siitä tulee sen takia narkkari? Mitä, jos minä en jaksakaan? Mitä jos jonain päivänä huomaan, että minä olenkin se äiti, joka uupui, masentui tai lähti?

 

 

Sen sijaan, että äidit toisiaan tavatessaan puhuisivat uusista lastenvaatteista tai siitä miten koti sisustetaan, heidän pitäisi puhua siitä, kuinka rankkaa heillä on. Lähes kaikki äidit rakastavat lapsiaan. (Kyllä, lähes.) Siitä ei tarvitse puhua. Sitä ei tarvitse korostaa. Sen sijaan, että hoemme toisillemme mantroja, kuten: ”Katsokaa nyt tuota meidän pikkuista kuinka suloinen se on…”, meidän pitäisi sanoa:” Niin sairaan ärsyttävä vaihe tää kyselyvaihe? Voisko joku muu vastailla tolle lapselle, kun mun tekee mieli vaan sanoa, että HILJAAAAAAAAA! Ja juosta karkuun!”

 

Kyllä. Rohkea väitteeni on: Kaikkia äitejä ärsyttää omat lapset. (Naapureiden lapsista puhumattakaan.) Kaikki äidit kypsyvät välillä kaikkeen tähän paskaan. Ja kyllä, kaikkia äitejä pelottaa.

 

Ja lopuksi. Minua pelottaa. Edelleen. Lähes joka päivä sanon tai teen jotain väärin. Ja koitan lohduttautua lauseella: Jokaiselle tulee trauma. Koitetaan vaan antaa eväät niiden purkamiseen.

Go äidit: Enemmän valitusta, enemmän suoraa puhetta!

KUMOTAAN PYHÄN ÄIDIN MYYTTI YHDESSÄ!

ps. Olen vakuuttunut, että myös isät pelkäävät. Uskon, että heidän on helpompi valittaa lapsistaan. Se on ok.

 

Erään äidin kotityö – yhden päivän päiväkirja

Päätin kesällä, että ekaluokalle menevä nuorimmaiseni voisi olla ilman aamu- ja iltapäiväkerhoa, sillä minä työskentelen hyvin paljon kotoa käsin. Virhe.

Olen tehnyt elokuusta lähtien erilaisia kirjoitustöitä keikka- ja opetusduunien lisäksi ja yksi kuormittavista kirjoituksista on ollut (ah, niin ihana) opinnäytetyö. Kotona kirjoittamisessa on hyviä puolia, kuten oma työtahti ja ulkonäköseikkojen ignooraamismahdollisuus. Siinä on kuitenkin myös runsaasti haittapuolia. Tässä esimerkki yhdestä päivästäni. Työn alla opinnäytetyö, deadline lähellä.

Herään klo 8. Lapset tulevat, ovat olleen yön isällään ja minä kun asun koulun lähellä, saan onnekseni toimia jokapäiväisenä majapaikkana ennen ja jälkeen koulun. Nähdään enemmän. Patistan heidät loppuihin aamutoimiin (ihmeen rauhallisesti). Kumpikin katoavat huoneisiinsa iPadit kourissaan. Minä keitän kahvia ja avaan koneen. Luen meilit ja facebookin kautta tulleet viestit. Vastaan muutamaan. Juon kahvia. Tarkkailen kelloa, ettei ysiin menijä myöhästy. Vaihdetaan kuulumisia eilisiltaisesta Halloween –discosta. (Siis lapsen, ei minun)

Klo 9 aikaan on opinnäytetiedosto auki. Luen samalla muutamaa kirjaa, etsien sieltä kohtia joihin viitata. Olen siis lukenut kohdat jo aiemmin, mutta unohtanut merkata. Tietysti. Kirjoitan. Luen. Hion. Uudelleenjärjestelen. Luen. Kirjoitan. Vahdin kelloa ettei kymppiin menijä myöhästy. Juon kahvia ja syön pari leipää. Huutelen pojalleni, että kohta pitää lopettaa pelaaminen. Kirjoitan. Havahdun, kun kello on jo kymmentä vaille kymmenen. Pomppaan ylös ja autan poikaa lähtemään kouluun. Samassa huomataan, että läksyt on tekemättä (koska eilenkin kirjoitin enkä muistanut tarkistaa enkä patistaa). Revitään kirjat laukusta eteisen lattialle. Hän haluaa ehdottomasti tehdä läksyt. Lasken hänen puolestaan, koska koen olevani tähän kaikkeen syyllinen. Puolustelen tekoani sillä, että poikani on tosi hyvä matikassa ja olisi osannut kaiken oikein, mutta hiukan hitaammin. Onnistumme ennätysajassa ja hän lähtee kouluun.

10-14 Kirjoitan, luen, meilaan, tekstaan, hion, syön suklaajätskiä, kirjoitan, hion.

14-16 Heti kahden aikaan ovikello soi. Kiroan itsekseni. Ajatus katkeaa ja kaikilla on kyllä OMAT AVAIMET. Menen avaamaan. Naapurin lapsi. Lähetän hänet odottelemaan, hän olisi halunnut tulla meille sisälle. Päälläni on yöpaita, aamutakki ja eiliset meikit. Hampaat olen pessyt jossain vaiheessa. Kirjoitan. 14.10 ovikello soi, sama naapuri. 14.15 ovikello soi. Tytär. Pottuilen avaimista. Ei ota kuuleviin korviinsa. Alan lähettää ajatusta vaativaa meiliä. 14.35 ovikello soi. Poika tulee kysyen saako mennä naapuriin pelaamaan growtopiaa. Kiellän ja käsken ensin tehdä läksyt. Muistutan aamun unohduksesta. Hän alkaa tehdä ja samanaikaisesti kirkuu ja kiukuttelee, koska ei huvittaisi. Saan raivarit. Käsken kaikki huoneisiinsa. Huudan marttyyrina kuinka vaikeaa on tehdä töitä kotona, kun kaikki maailman kakarat häiritsee ja pilaa minun päivän. Kirjoitan meilin loppuun. Hengitän. Käyn pyytämässä ensin tyttäreltä anteeksi, koska hän oli vain sivullinen. Hengitän. Menen pojan huoneeseen. Autan läksyissä. Ollaan heti sovussa. No oikeastaan hän ei tarvitse apua, mutta näennäinen auttaminen on tärkeää. Matikan läksyihin mene pari minuuttia ja kaikki menee oikein. Käyn sillä välin suihkussa. Yritän keksittyä arkeen. Poikaa tullaan hakemaan, mutta hänellä on peli kesken ja hän vastailee kaverille tylysti. Tai ei edes vastaa. Suutun pojalle, että nyt loppuu pelaaminen, jos tuolla tavalla vaan koneelta mölistään eikä peliä voi edes hetkeksi keskeyttää. Riidellään. Poika lähtee ulos kavereiden kanssa. Jee! Sovitaan rappukäytävässä. Tajuan, että hän käyttäytyi ihan samalla tavalla kuin itse käyttäydyn joka kerta kun kirjoittamiseni (tai joku hiton facebookkaus) keskeytetään. Hävettää. Tytär tulee tekemään läksyjään keittiönpöydän ääreen. Laulahtelen ääneen. Hän karjuu minua olemaan hiljaa. Naurattaa.

15.50 Tajuan, etten ole syönyt ruokaa. Katson jääkaappiin. Ei näytä hyvältä. Paistan pannulla pari vakuumipakattua maissia, porkkanaa, tomaattia, pähkinöitä, paprikaa ja sörsselin päälle makeaa chilikastiketta. Syön ja kuolaan maissista nesteitä valkoisille housuilleni. Kiva.

16.30 Lapset on haettu isälleen. Haluaisin katsoa yhden Silta-sarjan jakson, mutten uskalla. Pelkään etten pystyisi lopettamaan. Soitan ravintolaan tehdäkseni pöytävarauksen huomiselle. Isällä on 70-vuotisjuhla. Tai ei muuta juhlaa kuin mennään syömään ja katsomaan esitys. Kuulostaa kultturellilta, mutta tämä on meidän perheelle harvinainen poikkeus. Chattaan yhden tutun kanssa. Kerron, että olen saanut viestejä joltain hullulta pervolta kännykkääni viime päivinä. Sain mm. työtarjouksen mennä alastomaksi siivoojaksi, 3 euron tuntipalkalla. Hän kertoo saaneensa uhkauksen nyrkkeilysäkiksi muuttumisesta. Homorunoilijalla on astetta rankemmat hullut, toteamme. Olen mieluummin stand up –koomikko.

17.30 Lähetin työn arvioitavaksi ohjaavalle opettajalleni. Jos tällä kertaa ei olisi enää niin hirveästi korjattavaa. Sopii toivoa. Oveen koputetaan. Naapurin tytöt. Hakevat kumpaa tahansa lapsistani. Valitettavasti eivät ole enää täällä. Toinen tytöistä valittelee pissahätää ja päästän hänet meidän vessaan. Höpöttelen tytöille mukavia. Huomaan, että silmäni ovat väsyneet ja hiukan sumeat. Otan iPadin ja aloitan Silta –sarjan kolmannen jakson. Päätän laittaa koneen kiinni. Uskallankohan, jos tulee jotain tärkeää. Ei hitto, en voikaan, koska haluan lähettää tämän tekstin ensin. Teksti, ilman lähdeviittauksia. Parasta! Huomenna olen parempi äiti ja ihminen.

Itsetunto ei ole ulkonäköasia

”Sä oot ollu nätti!” ”Sä oot näyttäny samalta, kuin muutkin tuohon aikaan!” Totta. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, minkälainen itsetunto mulla oli tuohon aikaan.

Nyt, 38 vuotiaana ja kaksi lasta synnyttäneenä, saan usein vastakaiselta sukupuolelta huomiota. (Jos se nyt on mittari millekään.) Painan tällä hetkellä 64 kiloa (oh no, ylipainorajalla) ja tissit on D-kuppiin turvonneet kilojen myötä. Olen tyytyväinen, no suurinpiirtein tyytyväinen vartalooni ja pidän itseäni hyvännäköisenä mimatsuna. Tätä enemmän pidän aivojeni toimintakyvystä ja siitä, että olen viimeisten 10 vuoden aikana löytänyt asioita, joissa olen hyvä. Olen nimittäin omasta mielestäni hyvä olemaan hauska. Stand up -koomikkona matkaa huippuammattilaisuuteen on, mutta niin kuuluukin olla näin vajaan 3,5 vuoden jälkeen. Olen myös erittäin hyvä opettamaan improa ja vetämään vuorovaikutuskoulutuksia. Olen myös hyvä improvisaatiolaulaja ja -näyttelijä. Noin. Sanoin sen julkisesti. Minä olen hyvä. (Ja oon suomalainen ja sanoin sen silti, OMG!) Ja tämä kaikki edellämainittu (sekä muutama muu asia) vaikutaa siihen, että olen kiinnostava. Sillä tiedän olevani joissain asioissa hyvä ja olen sinut itseni ja omien puutteiteni kanssa. Minulla on itseluottamusta sekä itsevarmuutta.

Mitäs tässä sitten asiasta lääryämään? Koska minulta on usein kysytty, millainen olin nuorena. Ja kun alan kertoa siitä, etten koskaan kiinnostanut poikia enkä ollut suosittu kaveri ennen kuin joku tutustui minuun kunnolla ja huomasi, että olen mukava. (Huomattavasti ulkonäköä tärkeämpää!, mutta ei tietenkään lohduta ihmistä joka haluaa olla myös viehättävä). Mutta syy miksi en ulkonäöllisesti kiinnostanut ketään oli se, että minulla oli aivan jumalattoman surkea itsetunto eikä minkäännäköistä itseluottamusta. Olin myös ujo (ja olen sitä joissain tilanteissa edelleen). Olin myös aivan pihalla omasta elämästäni ja omasta kehostani. Kankea ja tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi (vaikken sitä ollut). En uskaltanut tavoitella unelmiani (en uskaltanut kertoa niistä edes kenellekään ääneen)… Ja kaikki tuo epävarmuus ja ahdistus tekee ihmisestä epäviehättävän. Valitettavasti, mutta niin se vain on.

”Mä haluaisin olla mukana tossa jutussa. Miks ei se huomaa? Siis en mä voi kattookaan siihen päin, ettei se vaan huomaa. Koska jos se huomaa, että mua kiinnostaa ja se ei haluu, et mä oon mukana, niin se on supernoloo. Tai jos se näkee, et mä haluun olla mukana eikä kehtaa olla sit ottamatta mua, niin sit mä en ikinä tiiä oonks mä mukana säälistä vai siks et oisin hyvä. Ei helvetti. Mä vaan sanon ettei mua kiinnosta.” – Johanna 0-26 v (ja välillä -38v)

Miksi olin epävarma? Koska en tuntenut olevani missään hyvä. En osannut yläasteen jälkeen mitään hyvin. Olin hyvä laulaja koulussa, mutta äänihuulikyhmyt veivät todellakin laulutaidon mennessään enkä jaksanut panostaa asian hoitoon. Joten aikaisemmin identiteettiini oli kuulunut yksi asia, jossa olin tuntenut itseni erittäin hyväksi. (Kiitos musaopeni Tuija Kurjen, joka otti minut hoiviinsa ja kannusti minusta stipendin arvoisen laulajan yläasteella!) Äänen menetyksen jälkeen olin vain keskiverto. En missään hyvä, monissa asioissa surkea. Ja jos aivan totta puhutaan, ennen äänen menetystäkään itsetuntoni ei ollut ihan huippuluokkaa, mutta se on toinen asia se.

Nykyään opetan vuorovaikutusta. Ihan niitä perusasioita, joita ihmisten välisissä tilanteissa tapahtuu ja niiden havainnoimista. Ja yksi asia, jota usein oppilailleni painotan (jotka ovat minua usein 20 vuotta nuorempia, mutta ”aikuisia”) on tämä: Koita löytää edes yksi asia, jossa olet hyvä. Sano se ääneen ja ole siitä ylpeä. Sitten laitan ne piruparat pelaamaan ”mistä pidät itsessäsi?” -peliä. Siinä täytyy ääneen luetella parille asioita joista pitää itsessään, muutaman minuutin ajan. Tuskallista suomalaisnuorille.

Joten juuri kun hetki sitten postasin itsestäni nuoruuskuvia todisteeksi facebookiin, en laittanut niitä siksi, että joku voisi kehua ulkonäköäni. Se ei muuta silloista itsetuntoani millään tavalla. (Ja nykyään itsetuntoni on ihan kohdillaan, mitä vanhemmaksi tulen, sitä kivempaa mulla itseni kanssa on 😉 ) Mikään mitä ajattelen itsestäni jälkeenpäin ei muuta sitä asiaa. Mutta se tekee minusta ehkä viisaamman äidin (toivottavasti) ja paremman opettajan.

Löydä leiviskäsi. Kaiva esiin se, missä oot hyvä ja varjele sitä, kerro siitä kaikille ja kehitä itseäsi eteenpäin. (Ja pelaa mistä pidät itsessäsi? -peliä!)

 

NAISkoomikon elämää

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoittanut opinnäytetyötä naispuolisista stand up -koomikoista ja etenkin siitä miten näistä (tai meistä) komiikkaa tekevistä naisista kirjoitetaan mediassa. Aineistoa hitaanlaisesti haarukoidessani olen tuntenut monenlaisia tunteita; huvituksesta raivoon, mutta myös iloa ja onnellisuutta. Työ on totaalisen kesken eikä tuloksia vielä kovin kummoisesti ole. On ollut silti mielenkiintoista perehtyä tähän aiheeseen jo ihan itseni vuoksi. Ymmärtääkseni paremmin mihin outoon kerhoon olen liittynyt. Olin aivan varma, että lehtijutut käsittelisivät naispuolisia stand up -koomikoita enemmän ulkonäön kautta, mutta se olikin yllättävän harvinaista (ei täysin tavatonta kuitenkaan). Ainoa mikä tuntuu toistuvan vuodesta toiseen (yli kymmenen vuoden ajan): naiset ovat harvinaisia ja outoja.

Naisia on vähän ja olen yrittänyt jäljittää myös syytä mistä se johtuu. Jokainen alalla toimiva mies vannoo ja vakuuttaa, että naisia kaivataan lisää. Ja samoin kuin missä tahansa muualla, osa tarkoittaa sitä vilpittömästi ja osa ei. Kukaan ei missään tapauksessa toivo naiskiintiöitä (niitäkin on huomaamatta mukaan hiipinyt). Tehtävänä on naurattaa ihmisiä ja sen parhaiten tekevät saavat paikan. Netti on pullollaan keskusteluja ja kommentteja naisten kyseenalaisesta hauskuudesta. Jostain on virinnyt käsite: naishuumori. Mieshuumorista kukaan ei puhu (äijähuumorista kylläkin). Asiasta keskustelu ärsyttää ja mieluummin ollaan hiljaa. Naisia on vähän, koska naisia on vähän. Piste.

Miksi tästä kirjoittaminen on sitten tärkeää? No. Olen utelias. Ja totaalisen kyllästynyt elämään maailmassa, jossa huumori on edelleen maskuliinista vuonna 2015 ja minä olen outo poikkeus. Komiikka ja huumori eivät synny sukupuolielimissä vaan aivoissa (joissa ei sukupuolten välillä ole juurikaan eroa vai onko ollenkaan?) Ja loppu on kiinni siitä minkälaiseen ympäristöön sinä päädyt. Onko sinulle kaikki mahdollista vai joudutko raameihin?

Kun kohtaat NAISkoomikon:

1.) Kysy asioita komiikasta, älä sukupuolesta.
2.) Emme pysty vastaamaan kaikkien naisten puolesta, sillä ”naiset” eivät ole yhtenäinen kategoria.
3.) Kun nainen kertoo lavalla juttuja elämästään, se ei ole naishuumoria eikä se liity sukupuoleen vaan ihmiseen ja hänen elämäänsä. (Niinkuin mieskoomikoiden lavalla kertomat jutut eivät ole mieshuumoria ja liity heidän sukupuoleensa.)

Tutkiminen jatkuu (hitaasti, mutta varmasti). Ja tulen kirjoittamaan tänne vielä lisää. Ja ei, tämä ei ole nillitystä. Tämä on vain uteliaisuutta. Hauskaa kesää!

ps. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle, ettei minusta olisi tähän (tai oikeasti on, mutten kuunnellut).

Peiton alla pelko

Musta tuli freelancer, koska muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut. Halusin teatterialalle, mutten näyttelijäksi (ei minusta siihen olisi ollutkaan) ja ensin päädyin ohjaamaan ryhmiä, sitten opettamaan ja myöskin keikkailemaan erilaisissa kokoonpanoissa. Niin vain tapahtui ja näissä hommissa ei kuukausipalkkaisia töitä ole olemassakaan. Ja totta on myös, että haluan elää näin, juuri näitä asioita tehden. Ainoa varjopuoli on, että jatkuva pelko ja huoli tulevaisuudesta on läsnä ja sitä vastaan taistelu vie myös voimia.

Näin jouluna on ollut ihanaa olla lomalla lasten kanssa ja silti joka hetki kun olen lomalla, olen myös hyvin tietoinen siitä, että rahaa ei ole tulossa. Olen ollut koko ikäni pienituloinen ja valitsen sen aina mieluummin kuin sellaisten töiden tekemisen, joihin näännyn henkisesti. Mutta silti, kun alan lähestyä neljääkymmentä, mielen perukoille hiipii salaa ajatus: ”Eiks mun jo tässä vaiheessa pitänyt pärjätä vähän paremmin???” Samalla katselen facebookista, kun tuttavaperhe on lomalla Karibialla ja tajuan etten pysty tuohon ehkä ikinä.

Olen lukenut varmaan kaikki mielen tasapainon oppaat. Ajattele positiivisesti! Luot ajatuksillasi oman todellisuutesi! Usko itseesi! Pelko ei saa saada sinua blaa bla blaa blaa. Ja minä uskon niitä kaikkia ja koitan pysyä kaidalla tiellä. Uskon siihen, että tämä on oikea tie ja näin kaiken tulee tapahtua. Universumi pitää minusta huolen. Mutta pakko myöntää, että tässä vaiheessa vuotta, kun kalenteri näyttää tyhjältä, pelko hiipii sänkykaveriksi. Siltä yrittää sulkea silmät, mutta siinä se on. Läsnä jatkuvasti ja pystyt pitämään sen loitompana vain voimakkaalla mantralla: töitä tulee paljon, ensi vuodesta tulee vielä parempi, kaikkea hyvää on luvassa. Ja joinakin öinä se auttaa. Toisina taas ei.

Ja mitäpä siihen sitten? Hanki tavallinen työ. Tee jotain muuta. Jotain tasaista ja turvallista, joka pitää pelon poissa. (Jos se nyt näinä aikoina on mahdollista) Niin. Ensi keväänä allekirjoittaneella on plakkarissa kaksi korkeakoulututkintoa. Ja aika paljon työkokemusta. Ja sokea usko siihen, että tässä kaikessa olen parhaimmillani ja hyvä. Ja melko varmasti täydempi kalenteri kuin tällä hetkellä. Niin kuin aina ennenkin. Ja kaikki on hyvin, kunnes tulee kesä ja hiljaista ja jälleen yöt tuntuvat vähän pidemmiltä ja yksinäisemmiltä. Ehkä tämä ei tule koskaan loppumaan. Ehkä.

Mutta tänä iltana jälleen (hengitän syvään, ehkä meditoin, ehkä luen Byrneä) olen kiitollinen. Ihan kaikesta. Koska onhan tämä ollut ihan hemmetinmoinen matka. Eikä kaikkea tällaista moni pääse kokemaan. Mielettömiä keikkoja, ihmisiä, oppilaita ja välillä käsittämättömiä notkahduksia, muttei niitäkään voi vaihtaa pois. Kuten Keith Johnstonen kuulin useasti painottavan: You have to fail to be able to learn. Joten ehkä ne hetket, kun antaa pelolle vallan ja pillittää valtoimenaan peiton alla, onkin vaan ihan tarpeellisia. Ehkä ne on niitä hetkiä, jotka on käytävä, että voi taas oppia. Ainakin jotain itsestään tai vaikka siitä kuinka monenlaisia itkunyyhkäyksiä ihminen voi suustaan päästellä.
Joten kiitos, kiitos, kiitos. Next year I will be a Superstar!

Olet itse pahin vihollisesi

12.7.1991 Rakas päiväkirja. Kunpa mä olisin joku erityinen. Joku jonka kaikki huomais heti. Joku kuuluisa. Joka jota kaikki ihailis. Tai edes joku.

En todellakaan osaa sanoa mitä tapahtui, mutta jossain vaiheessa murrosikää jätin kaiken esiintymisen. Ehkä siitä syystä, että olin liian laiska treenaamaan. Pojat oli ainoa kiinnostuksen kohde. Ja tässä kohtaa vanhemmat eivät olleet laittamassa minkäälaisia pakotteita harrastusten suhteen. Sain tehdä omat päätökseni ja siinä henkisessä taantumavaiheessa päätökseni eivät olleet selväjärkisimpiä. No. Halu tulla huomatuksi vain jäi jäljelle. Tässä vaiheessa kanava sille oli poissa. Tarve tulla huomatuksi purkautui päiväkirjaan. Tai humalaisina viikonloppuina järjettöminä huomionhakuisina tempauksina. Myöhemmin kaikki oli muuttunut. Aivoihin astui uskomaton itsesensuurijärjestelmä, joka hoki lakkaamatta: en mä kehtaa, no en mä osaa, no ei kukaan mua halua nähdä missään, no en todellakaan voi olla hyvä, no ehän mä oo mitään tehny ni en voi osata… Mistä se sinne syntyi? En osaa sanoa. Ulkopuolelta tai sitten ihan omasta takaa. Jostain se tuli eikä sitä todellakaan ole helppoa saada pois.

Hyvin pienestä lapsesta saakka olen halunnut olla laulaja tai näyttelijä. Hyvin yleisiä toiveita varmasti ehkä jopa puolelle pienistä lapsista kautta aikojen. Tai no ainakin melkein. Pyrkimyksiäni päästä tavoitteeseen esti järkyttävä ujous ja jossain syvällä piilevä nolouden tunne. Saattaa olla, että olen saanut perinnöksi ajattelumallin, että esillä olo on itsensä tyrkyttämistä. Tai sitten olen itse napannut sen ajatuksen jostain ja olen sillä tuottanut itselleni suunnatonta häpeää. Tarkemmin kun ajattelen, lapsuudenkodissani minua on tuettu aina esiintymishalukkuudessani. Tosin oikeanlaisia harrastuksia ei juuri löytynyt, mutta siihen syy on ainoastaan silloisessa asuinpaikassani Viialassa. Koko lapsuus puuhattiin esityksiä ja niitä pakotettiin joko vanhemmat tai kaverit katsomaan. Kerran meillä oli sukulaistalossa oikein videokamera ja itse olin käsikirjoittanut Hymyhuulet -parodian, jossa näyttelin pääosat ja juontajan roolin ja olin tietenkin ohjaaja. Juttuja nauhoitettiin myös kaseteille ja voi kun internet olisi ollut olemassa, vain taivas olisi ollut rajana. Olin näytelmäkerhossa, jossa sain aina ison roolin (uskoin myöhemmin, että se johtui kovaäänisyydestäni) ja yläasteella olin laulamassa kaikissa koulujen juhlissa. Tekemistä ja mahdollisuuksia kyllä siis oli. Silti jostain löytyi ääni pään sisälle. Ääni joka sanoi: Ei kannata, ei susta mihinkään ole. Ne on ne muut, jotka menestyy.

Olen taistellut tämän äänen kanssa enemmän ja vähemmän koko ikäni. Välillä olen saanut sen vaiennettua ja välillä se on vakuuttanut minut täysin jopa vuosiksi. Ja paljon ihmisten kanssa keskustelleena tiedän, että se ääni on päässyt muidenkin päihin. Muiden, jotka ovat lahjakkaita, taitavia ja upeita ihmisiä, mutta hyvin usein valintatilanteissa jäävät vaille huomiota sillä ääni pitää huolen etteivät ne näytön hetkellä onnistu. Siinä se on taitava.

Ääni on vaarallinen. Etenkin silloin kun se tulee ulos suustani sanoina puhuessani tyttärelleni. Se säikäytti minut pahasti vain viikko sitten, kun tytär halusi alkaa vlogaamaan ja ääni lyttäsin idean alkumetreillä. Kauhuissani kuuntelin kuinka ääni vihjasi tyttärelleni, ettei hän olisi ehkä tarpeeksi hyvä tai kiinnostava… Muutama tunti meni. Istuin sohvalla ja sydän jätti välin lyönnin, kun ymmärsin toimineeni äänenä. Otin puhelimen käteen ja itku silmässä pyysin anteeksi typeryyttäni ja lupasin auttaa kaikessa mahdollisessa. Tytär vastasi ihmetelleensä reaktiotani, koska itsekin olen esiintyjä. Niinpä. Niinpä niin. Olet itse pahin vihollisesi, mutta lapset ovat uhreina usein. Äänen saa pois päältä, mutta ensin se on tunnistettava. Sillä joskus se puhuu niin, että kuulet, mutta et huomaa. Välillä se vakuuttaa, ettei yksikään saavutus ole minkään arvoinen. Mikään ei riitä vakuuttamaan sitä, että sinulla on ollut hieno ja rikas ja arvokas elämä ja olet tehnyt paljon upeita asioita. Mutta onneksi tiedän, että mute-nappula on olemassa. Sen painaminen vaatii aika paljon voimia, mutta se on sen arvoista. Sillä mikään ei ole arvokkaampaa kuin itseluottamus. Se on hyvää ja kestävää rakkautta.

Lisää päiväkirjamerkintöjä voit kuulla 6.12. Päiväkirjaklubilla Korjaamolla. Tai muuta elämästä stand upin merkeissä 28.11. Kuopion Introssa tai 29.11. Helsingin Apollossa. Ääntä vastaan taistelu on selätetty hetkeksi.